Myös mustatukkainen langanlaiha nainen, joka maalasi kissatauluja elääkseen, kärsi lapsettomuudesta aivan kuten kaikki muutkin tässä huoneessa. Meidän oli vaikea suhtautua naiseen, sillä hän ei puhunut koskaan mitään. Tämähän on sentään vertaistukiryhmä, Janna sanoi kerran, täällä jaetaan tunteita, itketään yhdessä, surraan, joskus jopa nauretaan, mutta tuo nainen ei puhu mitään. Miksi se käy täällä?

Me muut hyssyttelimme Jannaa ja Irina kuiskasi, että ehkä nainen halusi vain kuunnella, eiväthän kaikki pysty puhumaan, vaikka haluaisivatkin. Emmehän mekään alussa sanoneet juuri mitään, muistatteko, asia oli liian kipeä ja vasta, kun Tiina avasi suunsa ja alkoi itkeä, että hän voisi tappaa itsensä, me aloimme puhua. Muistatteko? Muistatteko, miten me itkimme ja miten se itku kääntyi melkein nauruksi, kun tajusimme, että meillä on yhteinen tuska. Yhteinen kaipuu. Muistatteko? Miten meihin koski? Miten meihin koskee? Ehkä naisella ei ole sanoja, mutta hän saa voimaa ja tukea, kun kuuntelee meitä?
Saattaahan se olla niin, Janna tuhahti, mutta kuitenkin, minä en kestä katsoa, se on niin laihakin, eikö se syö mitään? Shh, Irina sanoi, ei me tiedetä siitä mitään, sillähän voi olla joku sairaus, eikä se saa lasta sen takia. Ole kiltti hiljaa, sinä puhut liian kovaa. Annetaan sen olla rauhassa, eihän se tee pahaa kenellekään. Katso nyt sitä, sillä on taas kyyneleet silmissä ja sen käsi puristaa tuolin käsinojaa niin, että rystyset ovat valkeina. Siihen koskee. Annetaan sen olla.
Niin, mutta, kymmenen kertaa ollaan kokoonnuttu, eikä me tiedetä siitä mitään, Janna sanoi, ei muuta kuin mitä se sanoi ekalla kerralla, nimensä ja että se maalaa kissatauluja ja myy niitä jonnekin. Me ei tiedetä siitä mitään muuta!
Me tiedetään ihan tarpeeksi, Tiina sanoi. Se on täällä saman asian takia kuin me ja se tieto riittää. Kaikilla meillä on sama suru. Tyhjä syli.

Mustatukkainen nainen otti ison kassinsa lattialta ja kaivoi esiin tauluja. Hän nousi, käveli Jannan luo ja antoi tälle pienen taulun. Tiina sai taulun, Irina myös, me kaikki. Mustatukkainen nainen katsoi meitä ja hetken ajan näytti siltä, että hän sanoisi jotain. Hänen kapeat huulensa erkaantuivat, hän puri suupieltään ja huokaisi sitten, otti laukkunsa ja lähti. Me katsoimme tauluja ja kuulin Jannan henkäisevän. Katsoin kissaemoa, joka oli maalattu tauluuni, emoa, joka makasi raukeana ruohikolla, neljä pentua vieressään, pienet mahat täynnä maitoa emon nisistä.

********

Toivon äiti antoi alkulauseen.

Muiden antamat alkulauseet ja niistä kirjoitetut tarinat/runot löytyvät täältä: Etappisika, Marko, Prospero, Viides rooli, Alma, Allyalias, Sikuri, Ampiaisakka ja Penjami.

Huh, onpa noita jo paljon. Muutama tilaus on vielä toteuttamatta ja niiden jälkeen voisi ehkä alkaa metsästämään teiltä loppulauseita.

Mutta ei vielä.