Lähettäessään ensimmäisen kirjeen, Sirpa ei voinut aavistaakaan muutaman, hätäisesti kirjoitetun sanan vaikutusta. Ensimmäinen kirje oli sattuma, alun perin hyväntahtoiseksi huomautukseksi tarkoitettu viesti.
 
Sinä haiset.
 
Mika oli heittänyt lapun takaisin pulpettiin naama punaisena ja haudannut päänsä käsivarsien suojaan. Sirpa oli katsonut kiinnostuneena Mikan käytöstä kirjelappusen jälkeen. Mika oli näyttänyt hermostuneemmalta kuin tavallisesti, purrut kynsiään tunnilla, haistellut vaivihkaa kainaloitaan. Sirpa oli hymyillyt.
Koskaan ei koulussa selvinnyt, kuka oli nimettömien kirjeiden takana.
 
Kirjeitä, joita Sirpa tulevina vuosina kirjoitti, oli kymmeniä. Hän postitti niitä ystävilleen, jotka rimpuilivat rakkaus- ja parisuhdehuolien verkoissa. Kirjeissä Sirpa kertoi, että oli turha riutua rakkauden takia, sillä rakkauden kohde käytti oman aikansa paremmin. Joskus Sirpa nimesi kolmannen osapuolen, joskus ei.
Sirpasta oli hauska seurata ystäviensä arvailuja. Tunnetta, jota hän koki katsoessaan ystäviensä epätoivoisia yrityksiä saada selville nimettömien kirjeiden lähettäjä, hän ei osannut sen kummemmin eritellä. Hänestä vain tuntui hyvälle. Kihelmöivän mukavalta.
 
Sirpa ei valehdellut koskaan kirjeissä. Hän oli rehellinen ihminen, joka tuskastui kanssaihmisten sinisilmäisyyteen ja typeryyteen. Yhtä typerä hän ei itse ollut, joten hän jätti kirjeet allekirjoittamatta.
 
Totuutta Sirpa arvosti yli kaiken. Mitä siitä, jos totuus ei miellyttänyt? Se oli kuitenkin totuus, ja se oli sanottava ääneen tai kirjoitettava sanoiksi. Totuuden ja rehellisyyden rakkauden Sirpa oli oppinut jo kotona. Äidin käsi heilahti nopeasti, jos joku lapsista erehtyi valehtelemaan. Yhtä nopeasti liikkuivat äidin ja lasten jalat, kun isä joi. Juovuksissa isästä tuli myös totuuden julistaja.
Isän totuus puhui nyrkein.
 
Sirpan kirjeet oli kirjoitettu siististi kirjoituskoneella. Tietokoneiden yleistyessä, hän osti ensimmäisen laitteensa, siirtyi käyttämään wordia ja tulosti kirjeet. Hankkiessaan ensimmäistä sähköpostiosoitetta, Sirpa rekisteröi itselleen myös anonyymin osoitteen. Hän mietti pitkään salanimeä, kirjoitti ehdotuksia ruutupaperille, hylkäsi useita ja päätyi lopulta nimeen La Verite.
Sirpa oli aina pitänyt ranskan kielestä.
 
Pikku hiljaa lähetettyjen kirjeiden määrä väheni. Sirpa alkoi lähettää ihmisille sähköpostiviestejä. Niille, joiden meiliosoitteita hän ei tiennyt, esimerkiksi naapureiden ja joidenkin vanhempien ihmisten, joilla ei edes ollut tietokoneita, hän lähetti edelleen kirjeitä. Muutaman kerran Sirpa sai vastauksen lähettämäänsä meiliin, eikä hän voinut olla hymyilemättä lukiessaan miten ala-arvoista kieltä korkeastikin koulutetut ihmiset käyttivät. Ihmiset olivat ulkokultaisia. Päältä siistiä ja huoliteltua, sisältä sivistymätöntä sontaa.
 
Jossain vaiheessa Sirpan sähköpostit eivät enää menneet perille. Hänen meiliosoitteensa oli joutunut vastaanottajien mustalle listalle, hänen totuuden sanojensa perillemeno estettiin. Sirpa ei halunnut palata takaisin kirjeisiin, hän oli tottunut netin nopeuteen ja vaivattomuuteen.
 
Tarve kertoa totuus ihmisille paloi edelleen voimakkaana Sirpan omatunnossa. Totuuden julistaminen oli kasvanut vahvemmaksi kuin halu nähdä ihmisten reaktiot heidän kohdatessaan totuuden. Sirpa löysi netin keskustelupalstat ja se nimetön ahdistus, joka oli seurannut häntä siitä lähtien, kun hän oli viimeisen kerran juossut isää pakoon, katosi. Hän istui koneen ääressä ja tunsi päässeensä vihdoinkin turvaan, monen vuoden jälkeen.