1928923.jpg

 

Hän oli aina peloissaan. Hän pelkäsi pimeää, juovuksissa olevia miehiä, joita näki puistossa. Hän pelkäsi jäävänsä auton alle ylittäessään kadun. Hän pelkäsi, että äiti ja isä kuolisivat, ja jonain aamuna hän huomaisi olevansa aivan yksin talossa, ei ääniä, vain tyhjät seinät, autiot huoneet.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Hän pelkäsi yksinoloa, ja samaan aikaan hän pelkäsi ihmisiä, jotka nauroivat aivan liian paljon, aivan liian lujaa. Hän pelkäsi vieraita paikkoja, outoja taloja ja katuja. Pelko tuntui voimakkaimmin jaloissa, ei voinut paeta, ei juosta pois, ei pysyä paikoillaan.

 

Pahinta oli se, että pelon takia ei pystynyt tekemään mitään. Ei pystynyt hallitsemaan vartaloaan, ei ajatuksiaan, ei käytöstään.

 

Se menee ohi, kun sinä kasvat, äiti ja isä kertoivat hänelle. Kun olet riittävän vanha, sinun ei tarvitse enää olla peloissasi. Silloin sinä vain naurat sille miten pelokas sinä aikaisemmin olit. Luota meihin. Usko vaan. Pelko katoaa ja sinusta tulee rohkea, kunhan kasvat isoksi.

 

Hän varttui ja odotti sitä päivää, jolloin toteutuisi kaikki se, minkä äiti ja isä olivat luvanneet tapahtuvan. Hän kaipasi sitä päivää, jolloin ei enää pelkäisi. Sitä päivää ei tullut, ja hän ymmärsi, että he olivat valehdelleet hänelle kaiken aikaa. Hänen pelkonsa ei kadonnut minnekään, ja heidän valheensa teki kaiken vain pahemmaksi. Hänellä ei ollut enää ketään, johon hän pystyi luottamaan.

 

Hän oli ollut oikeassa: maailma oli paikka, jossa oli syytä olla peloissaan.