601093.jpg

Taiteilija saapuu kirjakaupan kahvilaan,
iso lasi lattea,
ei hymyä kassan takana
seisovalle blondille,
perkeleen palkkatyöläinen, paskaduunin tekijä, materialisti,
päässä ei muuta kuin hopeiset hiukset.

Taiteilija istuutuu pöytään, kaivaa
laukustaan esille uusimman kirjansa,
asettaa sen pöydälle
pyyhkäistyään murut, jotka se saatanan
pimu ei ole vaivautunut lakaisemaan,
liian kiire kai viilata kynsiään,
mitä se luulee, kuka sitä haluaa.

Taiteilija siemailee latteaan, antaa
katseen kierrellä, pöydissä istuu nälkäisen
näköisiä kirjallisuuden opiskelijoita,
etsimässä jumaliaan,
valmiina antautumaan sellaisen kohdatessaan.

Taiteilija avaa kirjan, poimii sanan ja hymyilee,
kuulee kohahduksen ja tietää, että
jumala on muuttunut lihaksi. Muusat ympäröivät hänet,
hän laskee näennäisen vastahakoisesti kirjan käsistään,
valmistautuu ottamaan vastaan ihailun,
johon hän on oikeutettu.

Tiskin takana ehostustaan korjaava kassaneiti
vääntää huulensa hymyyn, mutta sitä taiteilija ei näe.
Elämä ei kiinnosta häntä. Hän sokaistuu ainoastaan
sanoistaan ja itsestään, eikä välttämättä siinä järjestyksessä.

Lasi puolillaan, loput tyhjää, muusat lähteneet,
kun hopeahiuksinen nainen
saapuu pyyhkimään pöytää. Hän katsoo kirjaa, jonka
taiteilija on laskenut käsistään. Luetko todellakin tuota, nainen kysyy
ja huitaisee rätillä näpeille. Taiteilija hymyilee ja nainen vastaa
hymyyn.
Paskaa, nainen sanoo, minihame pingottaa takapuolen päärynäksi. Lue
jotain parempaa. Tuo on sitä itseään.
Paskaa.


******

Itte antoi loppulauseen.