236362.jpg

se itkee kuollutta runoilijaa
aikakauden tulkkia totuuden puhujaa

se vetää verhot ikkunan eteen kun mustuuden halkaisee ambulanssin
sininen valo poliisiautojen viiltävä huuto
naapuri ampui ensin vaimonsa sitten lapset lopuksi itsensä
sen se lukee näkee lööpeistä seuraavana päivänä nyrpistää nenäänsä
turhaa palstatilaa sosiaalipornoa etsii runoilijan muistokirjoituksen pyyhkii kyyneleitä

se kirjoittaa nimensä adressiin
tyttöjen ympärileikkaus on häpeä häpeä häpeä
eikä se tiedä viilloista oman lapsen käsissä
ei sen lapsi sano: katso
vaan se seisoo yksin huoneessaan partakoneen terä kädessään ja
itkee ja itkee ja itkee tuskaa jota kukaan ei kuule

se suree lapsisotilaita
viattomia käsiä aseissa
laittaa korvatulpat syvälle korvakäytäviin kun
oma poika huudattaa vihaa vihaa vihaa
valkoisen vallan vihaa
vihaa vihaa vihaa kunnes veri on kyllästetty raivolla joka antaa voiman
lähteä ja hakata ja hakata ja hakata

se lähtee amnestyn kokoukseen eikä muista kertoa siitä
sille toiselle joka turhaan odottaa peittelee lapset sänkyyn
menee yksin nukkumaan kiroten sitä että aina on yksin vaikka
ollaan kaksin

se suree kollektiivisesti
itkee joukolla
sillä sen lähemmäksi se ei uskalla nähdä