1.

Se halusi tulla takaapäin. Se ei ollut mikään panomies, joten se ähelsi ja veivasi aikansa ennen kuin pääsi sisälle.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ritva katsoi keittiön pöydän vahakankaista ruutukuviota. Hän tunsi miehen hikisen lämmön takapuoltaan vasten ja työnsi itseään lähemmäksi miestä. Hän toivoi, ettei mies olisi tällä kertaa liian nopea. Se oli ollut jo valmiiksi kiihottunut, kun Ritva oli avannut sille oven. Se ei ollut sanonut mitään, avannut vain vetoketjunsa, ja kalu oli singonnut vapaaksi.

Ritva olisi halunnut kääntyä, mutta mies ei antanut. Se tyrkki häntä kovemmin pöydän reunaa vasten, lykkäsi muutaman kerran ja laukesi. Se päästi pitkän huokauksen Ritvan korvaan ja veti sitten itsensä kauemmaksi.

-Se teki hyvää, Ritva kuuli miehen sanovan.

Nyt Ritva ei halunnut kääntyä. Vielä äsken se olisi ollut mahdollista. Ehkä hän olisi silloin nähnyt jotakin miehen silmissä. Mitä, sitä hän ei tiennyt, mutta sen hän tiesi, ettei sitä jotain olisi enää. Mies oli saanut mitä halusi. Nyt sen silmissä olisi ilme, joka kertoisi, että se oli valmis lähtemään.

Ritva tunsi sieraimissaan vahakankaan tuoksun. Se oli uusi pöytäliina. Hän oli ostanut sen viikko sitten, ja vasta päästyään kotiin, hän oli muistanut, että äidillä oli ollut aina samanlaista ruutua kotona. Ruutua verhoissa, ruutua pöytäliinoissa, ruutua astiapyyhkeissä, pannumyssyissä, esiliinoissa. Musta-valkoista ruutua. Puna-valkoista. Sini-valkoista. Ruutua, ruutua, ruutua. Säännöllistä, konstailematonta ruutua.

Ehkä sellaista ruutua piti olla, kun oma elämä oli vähemmän säännöllistä, Ritva oli ajatellut, hakenut liinan takaisin kaapista, jonne hän oli sen jo ehtinyt laittaa ja pannut sen takaisin pöydälle.

***jatkuu***