Junavaunussa on vain vähän ihmisiä. Nostan laukun hyllylle, huomaan jälleen kynteni. Ne eivät ole koskaan olleet niin pitkät. En pidä pitkistä kynsistä. Ne rapisevat inhottavasti näppäimistöllä, pianon koskettimilla.
Niin kuin minä soittaisin nykyään.
Mutta nyt, nyt pidän pitkistä kynsistäni. Lakka niissä on syvää luumua, lähes violettia. En ymmärrä, miksi tämä kesä on pitkien kynsien.
On niin paljon mitä en ymmärrä itsessäni.
 
Nainen aloittaa puhumisen heti, kun juna lähtee liikkeelle. En näe häntä, hän istuu vaunun toisessa päässä, mutta kuulen hänet. Hän puhuu taukoamatta, kovalla äänellä. Purkaa ahdistustaan, pahaa mieltä, katkeruutta, vihaa.
 
Pasila, Espoo, Kirkkonummi. Nainen puhuu edelleen. Hänen puhekumppaninsa täytyy olla hiljaa lähes koko ajan. Ehkä nainen soittaa terapeutilleen. Tuskin kukaan ystävä jaksaisi tuollaista kuunnella, yrittämättä sanoa väliin mitään.
Ehkä terapeutti istuu huoneessaan, on hämärää, hän pitää kännykän kaiutinta päällä. Tekee merkintöjä naisen puhetulvan punaisista langoista, joita minä en kuule. Tai ehkä ei, ehkä terapeutti lataa tiskejä koneeseen, pyyhkii pölyjä, mumisee kuuntelevia äännähdyksiä sopivin välein.
 
En jaksa kuunnella naisen sanoja, ne toistavat samaa, eri tavalla. Kadehdin naisen kykyä ilmaista tunteitaan. Mietin, miltä tuntuisi olla täynnä surua, vihaa, ikävää ja pelkoa, antaa tunteiden tulla. Romahduttaisi älyllistämisen puolustus, löytää suru sisältään, toivottaa viha tervetulleeksi.
 
Ennen Karjaata nainen lopettaa puhelunsa. Junavaunuun laskeutuu hiljaisuus, joka ei tunnu hyvältä. Kaivan laukusta kynsilakkapullon ja alan lisätä hopeisia pilkkuja syvän luumun päälle.