
Lauantai oli aina samanlainen. Ensin
aamupala, sitten imuri esiin. Kun oli imuroitu, isä pyyhki pölyt. Aleksi sai
pestä kylpyhuoneen. Se oli mukavaa hommaa. Hän valutti mäntysuopaa
vessanpyttyyn ja otti harjan ja jynssäsi sillä ylös-alas-ylös-alas. Piti tosin
olla varovainen, ettei vettä ja vaahtoa lentänyt lattialle. Valkoinen
vessanpytty muuttui entistä valkoisemmaksi, vaahtoa tuli aika paljon ja saattoi
kuvitella, että vaahto oli pehmeää jäätelöä, makeaa ja kylmää. Tai hattaraa,
sellaista, jota sai vain Linnanmäellä.
Äiti oli ostanut hänelle siellä kerran hattaran. Se oli
ollut suuri ja pehmeä ja kun siitä haukkasi, koko naama muuttui tahmeaksi ja
makeaksi. Äiti oli nauranut ja sanonut, että hän näytti sokeripossulta. Isä ei
ollut sanonut mitään, sillä isä ei ollut mukana. Isä ei tykännyt Linnanmäestä,
sanoi, ettei pää kestänyt niitä laitteita. Äiti tykkäsi. Äiti tuli mukaan
melkein kaikkiin laitteisiin, ainoastaan jotkut hän jätti väliin. Kun Aleksi
meni eläinkaruselliin, äiti jäi odottamaan, istuutui penkille ja puhui
puhelimeen. Aleksi istui norsun selässä, kiersi ja käänsi päätään, jotta näkisi
äidin koko ajan. Karusellin musiikki soi lujaa.
Viime kesänä äiti ja Aleksi eivät olleet enää syöneet
hattaraa Linnanmäellä. Viime kesänä ei ollut lainkaan ollut Linnanmäen-reissua.
Äiti oli jo lähtenyt, eikä isän pää vieläkään kestänyt niitä laitteita.
Kun oli imuroitu, pyyhitty pölyt ja pesty vessa, istuttiin
keittiön pöydän ääreen miettimään, mitä ruokaa pitäisi ostaa kaupasta. Isän
mielestä oli hyvä, että Aleksi kirjoitti kauppalistan. Se oli hyvää
harjoitusta, isä oli sanonut. Siinä sai harjoitella sekä kirjoittamista että
lukemista ja ne sujuisivat kuin vettä vaan syksyllä, kun koulu alkaisi. Oli
hyvä osata lukea ja kirjoittaa riittävän ajoissa, isä oli todennut, koska sillä
tavalla kukaan ei päässyt huijaamaan ja asioista saattoi ottaa itse selvää. Se
oli tärkeää.
Isä luki aina. He kävivät yhdessä kirjastossa ja
lainasivat paljon kirjoja. Aleksi tykkäsi lukea Tinttejä. Tintti oli rohkea.
Tintti ei pelännyt mitään ja Tintti matkusti joka puolelle maailmaa. Tintti oli
käynyt Amerikassakin, siellä minne äitikin oli matkustanut. Tietenkään Tintti
ei ollut totta, kyllä Aleksi sen tiesi, mutta tuntui hyvältä tietää, että äiti
oli samassa paikassa Tintin kanssa.
Isä ei lukenut Tinttejä. Isä luki vain aikuisten kirjoja,
joissa ei ollut kuvia. Tai oli niissä välillä, karttoja ja sellaisia, mutta ei
sellaisia kuvia kuin lastenkirjoissa. Isä luki myös ääneen Aleksille joka ilta.
Isä oli lukenut Aleksille jo silloin, kun äiti oli vielä ollut kotona. Äiti oli
katsonut televisiota ja isä oli tullut sängyn laidalle ja lukenut. Isä tykkäsi
lukemisesta, leikkimisestä isä ei niin välittänyt. Äiti rakensi joskus legoista
taloja. Äidin talot olivat suuria ja niissä oli paljon ikkunoita. Ne olivat
värikkäitä ja niissä asui onnellisia ihmisiä, niin äiti oli sanonut. Sellaisia
onnellisia ihmisiä, jotka saivat tehdä mitä ne tahtoivat, jotka saivat tulla ja
mennä, eikä niiden tarvinnut pysyä paikoillaan.
Sitten äiti oli hajottanut talon, ja Aleksi oli saanut
korjata legot pois lattialta ennen nukkumaanmenoa.
Hän ei ollut leikkinyt legoilla aikoihin. Ne olivat
tallessa makuuhuoneen kaapissa, mutta hän alkoi aina ajatella äitiä,
kun hän katsoi niitä legoja, eikä silloin tehnyt mieli rakentaa mitään.
Lukeminen oli mukavaa. Isä luki hänelle parhaillaan kirjaa
egyptiläisestä lääkäristä, joka teki vaarallisia leikkauksia ihmisten aivoissa.
Se oli historiallinen kirja, isä oli selittänyt, se ei tapahtunut tässä ajassa,
vaan kauan sitten. Oikeastaan se oli ihan jännä kirja, Aleksi ajatteli, kamalan
pitkä vaan. Menisi kauan aikaa ennen kuin voitaisiin aloittaa uusi kirja.
Uudet kirjat olivat sen takia hyviä, koska niistä ei koskaan
tiennyt mitä niissä tulisi tapahtumaan. Se oli vähän niin kuin matkustamista
jonnekin uuteen paikkaan. Ei voinut tietää millaista siellä olisi, ei tietäisi
kuka tulee vastaan. Olikohan äitiä pelottanut, kun se oli lähtenyt Amerikkaan,
Aleksi oli usein ajatellut. Eihän äiti ollut yhtä rohkea kuin Tintti, eikä
äidillä ollut edes koiraa niin kuin Tintillä Milou turvanaan.
Ehkä äiti ei ollut pelännyt. Olihan sillä ollut Rami
mukanaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.