Jonain päivänä lähden,
revin verhot ikkunan edestä, rikon lasin,
ulos, ulos, ulos, lähden kauas
enkä katso taakseni, en välitä verestä,
joka valuu käsistäni, kuljen, kuljen,
merenrantaan, kiipeän korkeimmalle kalliolle,
alhaalla terävät kivet, viiltävät lohkareet ja
huudan, huudan, huudan, kunnes kukaan ei enää
kuule minua.
 
Vesi on mustaa. Mustaa on myös veri käsissäni, jalkojen haavoissa,
mutta enää minua ei pidätä mikään, ei kukaan.
 
En katso taakse, en eteen. Seison kalliolla, huudan kunnes taivas
laskeutuu ylleni, peittää huutoni alleen ja minun on hyvä olla.
 
En ole kukaan, kukaan ei tarvitse minua, en ole enää mitään itsellenikään.
 
Minun on hyvä olla, haluan sitä, en mitään muuta.
Vesi on mustaa. Kallio jyrkkä, pudotus, pudotus.
 
Huuto. Hiljaisuus.