1230459.jpg

Tapasin Markun ja Anun, ne tuli vastaan Narinkkatorilla ja kysyi, lähtisinkö syömään sushia niiden kanssa. Se sopi, käännyin ympäri ja seurasin niitä Kamppiin. Skruudattiin ja ne kertoi mitä niille kuului. Ei paljon paskaakaan näköjään, ja muutaman saken jälkeen Markku sanoi, että se oli ihan kypsä, se oli kyllästynyt heilumaan kulttuuripiireissä, jossa jauhettiin vaan paskaa, kumarrettiin yhtäälle ja pyllistettiin toisaalle, tapeltiin rahasta, eikä keneenkään voinut luottaa, kaikki oli valmiita puukottamaan selkään. Paskaa, Anu sanoi ja ryysti viimeiset soijawasabit, sitä se oli kaikki: paskaa. Taide. Se ei ole elämää, Anu sanoi kiihkeästi, se vaan jäljittelee elämää. Kaikki ne tekee sitä: kirjallisuus, kuvataide, elokuva, valokuva, ju neim it, kaikki ne vaan jäljittelee elämää, mutta ne ei ole elämää! Tämäkin on enemmän elämää, Anu sanoi ja heilutti kättään, katso nyt ympärillesi. Katsoin ja hymyilin viereisiin pöytiin, mutta se ei riittänyt Anulle, joka alkoi selittää vielä suurempaan ääneen, ettei se aikonut enää katsoa elämää vierestä, se halusi elää myös, kuuleksä Markku, Anu sanoi ja alkoi itkeä. Meidän on elettävä. Markku halasi Anua, luulin hetkeni tulleen, mutta ne alkoivat roikkua hihoissa ja sanoivat, että lähdetään jonnekin oikeaan paikkaan, vaikka Kontulaan tai Jakomäkeen katsomaan ihan oikeaa elämää, niille riitti performanssit. Minulle oli ihan samantekevää missä vietin iltani, himaan ei ollut kuitenkaan menemistä, joten dallattiin steissille. Anu sanoi, että otetaan tuosta taksi, sanoin, että Jakikseen pääsee seiskaseiskalla, mennään sillä. Jouduin maksamaan niiden matkan, sillä niillä oli vaan muovia taskussa, mutta ne lupasivat tarjota kierroksen, jos löydettäisiin joku kapakka. On siellä ostarilla kuppila kerroin niille. Ne alkoi nauraa oudosti, ihan kuin oltaisiin oltu luokkaretkellä ja siitä muistin, että en ollut koulussakaan koskaan digannut niitä sen erityisemmin.
Jäätiin dösästä pois Jakiksen ostarilla , mätti paskaräntää. Avattiin Pohjanpojan ovi ja kuultiin, että mestassa oli karaokea ja Anu muuttui naamasta ihan punaiseksi ja sanoi, että se haluaa laulaa Partisaanivalssin ja Markku sanoi, että jos niillä on se Ryypätään, niin se laulaa sen tai sitten Ystävän laulun. Kapakassa oli kymmenen ihmistä, yksi lauloi myrskyn jälkeen, mentiin baaritiskille ja annoin Markun maksaa kaljat. Juotiin ja huomattiin, että oltiin jääty yksin. Anu hätääntyi ja kysyi, missä muut on, ei kai tämä paikka mene jo kiinni, kun me vasta tultiin ja kyyppari sanoi, että ne meni tynnyrille. Se on ulkona. Röökille. Odoteltiin siinä sitten, että porukka valuisi takaisin sisälle. Niitä palasi kahdeksan, kaksi oli kadonnut jonnekin. Markku haki uuden rundin, yritti heittää jotain läppää viereiseen pöytään, mutta puheenaihe ei ottanut oikein tulta, aika harvaa kiinnostaa Markun jutut. Anu horjui laulamaan ja se liikuttui omasta tulkinnastaan niin, että alkoi itkeä. Tämä on jotenkin niin ihanaa, Anu sanoi, kun Markku oli hakenut sen mikin luota. Tämä on aitoa. Istuttiin siinä vaiheessa taas kolmestaan, Anu ja Markku oli onnellisen näköisiä, niiden päät kääntyili koko ajan ympäri ja minua alkoi väsyttää. Oli pakko päästä liikkeelle. Lähdin ulos, pummasin yhden tupakan siinä röökitynnyrin vieressä seisovalta tyypiltä. Se sanoi, että himaan ei ollut asiaa. Nyökkäsin ja kerroin, että sama juttu. Moikattiin ja lähdin kävelemään Tattariharjua kohti. Ostarin vieressä tolpalla seisoi taksi, hyvä juttu. Pääsisivät Anu ja Markku sitten paremmin himaansa. Itse ajattelin mennä Tattiksen kautta Malmille ja sitten ehkä Pihlikseen. Tai jonnekin. Ihan sama. Joka paikassa mätti räntää.