Marja meni eteiseen ja tarkisti oven. Se oli lukossa. Kukaan ei pystynyt kulkemaan suljettujen, lukittujen ovien lävitse. Se oli tosiasia. Paavon täytyi olla asunnossa. Marjan katse pysähtyi ulkokenkiin, jotka lojuivat lattialla. Paavon ulkokengät olivat poissa, ja silloin Marja muisti. Hän putosi lattialle ja alkoi nauraa. Jännitys purkaantui pidättelemättä, naurusta syntyi kyyneliä ja kasvoihin alkoi koskea. Hän tunsi satojen pienten kramppien vetävän kasvojaan vinoon. Kasvot olivat olleet liikkumattomat koko etsinnän ajan, ne olivat valmistautuneet pahimpaan koko ajan, ja nyt kun ne saivat jälleen luvan elää, niihin sattui.
-Minultakin alkaa mennä muisti, Marja mutisi pyyhkien märkiä kasvojaan yöpuvun hihaan. –No, seura tekee kaltaisekseen. Kai.
Uusi hillitön naurukohtaus sai kyljet sattumaan. Hän veti syvään henkeä, mutta se ei auttanut. Kyyneleet ja nauru eivät loppuneet. Hän tiesi olevansa väsynyt. Väsyneempi kuin hän olisi ollut valmis myöntämään. Väsynyt Paavoon ja väsynyt elämään, jolta ei ollut enää muuta odotettavaa kuin lisää väsymystä. Eniten hän oli kuitenkin väsynyt itseensä. Siihen, ettei hän sittenkään jaksanut niin hyvin kuin hän olisi halunnut. Hän olisi toivonut itseltään niin paljon enemmän, kärsivällisyyttä, hyväntuulisuutta, ymmärrystä. Niitä hän toivoi, mutta niiden tilalle hän oli saanut jotain aivan muuta. Hänestä oli tullut kärttyinen ja lyhytpinnainen. Hän ei jaksanut ymmärtää mitään, sillä enimmäkseen hän oli liian vihainen.
Kaiken täytyi johtua väsymyksestä, Marja ajatteli noustessaan eteisen lattialta. Väsynyt ihminen ei ole hyvä ihminen. Väsynyt ihminen ei jaksa mitään, ei olla kiltti, ei auttaa, ei ymmärtää toisia, ei huolehtia itsestään.
Marja tunsi olevansa enemmän kuin väsynyt.
**
Hän ei kestäisi eroa.
Eeva oli pitänyt kiinni Marjan käsivarresta ja vain yksi Eevan katse kertoi Marjalle, ettei hän voinut tehdä muuta. Hänen oli pakko jättää Paavo hoitokotiin. Hänellä oli oikeus pitää kaksi päivää lomaa, sillä muuten hän ei jaksaisi ja jos hän ei jaksaisi, kuka sitten hoitaisi Paavoa? Eeva oli kertonut sen katseessaan ja lukuisin sanoin jo ennen kuin he olivat jättäneet Paavon hoitokotiin. Vähitellen Marja oli alkanut uskoa Eevaa. Vähitellen…itse asiassa hän oli hyväksynyt Eevan ehdotuksen laittaa Paavo hoitoon pariksi päiväksi hyvin nopeasti. Liiankin nopeasti, ja hän tunsi huonoa omatuntoa oman vapaudenkaipuunsa ja mukavuudenhalunsa vuoksi. Hän ajatteli vain itseään ja siksi Paavo itki.
Hän olisi halunnut itsekin itkeä, mennä rauhassa kotiin ja rankaista itseään, mutta Eeva oli sanonut, ettei asiaa kannattanut liikaa ajatella. Illalla olisi pihalla juhlat, Eeva oli muistuttanut, ja niihin juhliin Marja tulisi myös.
-Mutta miksi? Marja oli kysynyt, eikä hän saanut mielestään Paavon silmiä, kun mies jäi vilkuttamaan heille hoitokodin lasisen oven taakse. Mies oli näyttänyt liian pelokkaalta, liian yksinäiseltä ja surulliselta. Mies oli näyttänyt hylätyltä.
-Koska sinä olet viimeksi juhlinut? Eeva oli kysynyt moittivalla äänellä. –Pitänyt hauskaa? Tai edes vaan istunut rauhassa, ilman silmiä selässä ja korvia joka puolella.
Marja oli hymyillyt. Hän muisti hyvin sen kerran.
-Silloin, kun jäin eläkkeelle. työkaverit järjestivät minulle läksiäiset. Ne laittoivat minut laulamaan jopa karaokea.
-Ja siitä on aikaa…kolme vuotta?
-Kutakuinkin. Aika pian sen jälkeen Paavo sairastui. Hänhän jäi eläkkeelle jo pari vuotta ennen minua, ja kai hän alkoi hassahtaa jo silloin. Minä en vain huomannut sitä, kun olin töissä. Paavohan on aina ollut vähän omanlaatuisensa. Minulta kesti jonkin aikaa huomata, että se on dementiaa.
-Kolme vuotta, eikä juhlia, ei edes vapaata. No, tänään se korjataan ja huomenna jatketaan, Eeva oli sanonut päättäväisesti, niin varmasti, ettei väsynyt ihminen voinut muuta kuin myöntyä, joten Marja oli hymyillyt kysyessään:
-Huomenna?
-Minä olen varannut meille risteilyn. Vuorokausi merellä. Ruokaa, juomaa, tanssia.
-Mutta…
-Ei mitään muttia.
*****jatkuu*****
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.