1245920432_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

En tiedä, mistä ne tulevat, miksi ne tulevat. Herään niiden huutoon joka yö neljän aikaan. Niiden kirskuvat, korkeat kirahdukset kaikuvat kalliolla. Ehkä uneni on ohuimmillaan siihen aikaan, en tiedä, ehkä ne ovat siellä koko yön: rääkyvät, kirkuvat tunnista toiseen. 

Neljältä äänet vyöryvät ikkunastani, tavoittavat korvani, yritän pitää unen riekaleista kiinni, häätää pääni ulkopuoliset äänet pois, tavoittelen suljetuin silmin horrosta, joka lipuu kauemmas. 

Mikään ei auta, ei pään tunkeminen lämpimän tyynyn alle, ei keltaiset korvatulpat, ei ikkunan sulkeminen. Lokit ovat kerääntyneet kalliolle, niillä on käskynjako menossa, ne suunnittelevat seuraavan päivän ohjelmaa, eikä mikään hiljennä niitä. Ne peittävät männyt valkoisiin siipiin, koko metsikkö on yhtä sekasortoista liikettä, ja sama levottomuus tulee uneeni, kun vihdoin nukahdan uudestaan. 

Aamulla lokit ovat poissa, mutta tiedän,  ne eivät koskaan lennä kauas.