En kirjoita päiväkirjaa. Kuulen tarinoita, kerron tarinoita. Istun linja-autossa. Takanani oleva poika on laiha. Hänellä on liian suuret vaatteet. Lippalakki. Vuotavista kuulokkeista sykkii basso. Rytmi hypnotisoi, liu’un tarinaan.
 
Näen Mikaelin. Hän muistuttaa poikaa, jonka tapasin odottaessani linja-autoa eräänä päivänä. Poikaa, joka halusi minulta tupakan. Poika, joka kosketti minua olkapäästä. Poika oli todellakin Mikaelin näköinen. Samat hiukset, samat silmät, aistilliset huulet.
 
En ole koskaan tavannut Mikaelia. Olen kirjoittanut hänestä. Hän on minulle tosi. Muille hän on novellin henkilö. Olen matkannut Pariisiin, etsinyt Mikaelia kaupungin kapeilta kujilta. Olen kaivannut häntä.
 
Linja-auto nytkähtää. Tartun toisella kädestä tangosta kiinni, toinen käsi puristaa kyynärsauvaa. Kuuntelen selkääni. Se on hiljaa. Ei kipua, joka kertoisi minulle ikäviä asioita. Haluan unohtaa ikävän.
 
Tiessä on kuoppia. Linja-auto hyppii basson tahdissa. Huomaan hyräileväni. Vaikenen. Hillitsen myös haluni puhua ääneen asioista, jotka ovat mielessäni. Oletteko te nähneet Mikaelia? Kuuletteko basson? Minkälainen tarina on sisällänne?
 
Takanani basso hyytyy. Poika on jäänyt pysäkillä pois. Katson ikkunasta laihaa, kumaraa hahmoa. Lippalakki silmillä. Liian suuret vaatteet.
 
Elän tarinoissani. On päiviä, jolloin mietin, mihin tarinani vievät minut. Uppoanko tarinoihin niin, etten enää palaa takaisin? Katoan maailmaan sisälläni. Sekin on tarina, jota kerron. Ei päiväkirjaa.