Yläkerrassa imuroidaan. Ääni on turvallinen. Ympärillä on tavallista elämää.
 
Imuroija on ahkera, hän siirtää huonekaluja. Kolahdukset kaikuvat kireinä seinissä. Imuri hurisee katon läpi. Pienenä poika pelkäsi imuria. Hän juoksi sänkyyn, veti peiton päälleen, kun imuri kaivettiin esiin. Hän ei itkenyt. Oli aivan hiljaa, odotti.
Kerran imuroidessani imuri jämähti paikoilleen. Kiskoin. Se liikkui vain vaivoin. Katsoin kulman taakse. Poika istui hajareisin imurin päällä. Hän aukoi suutaan, huusi jotain. Menin imurin luo, painoin varpaalla painikkeen alas, tuli hiljaisuus.
Mitä sinä sanoit, kysyin pojalta. Hopotihoi, hän vastasi. Hopotihoi, hopotihoi!
 
Casablancassa emme imuroineet koskaan. Meillä ei ollut imuria. Joskus, harvoin, Yves lakaisi kylmät kivilattiat. Hiekka raapi kiveä, ääni sattui korviin. Serge pyyhki märällä rätillä punaviinitahrat.
Emme siivonneet usein.
 
Hevonen oli lämminverinen. Se seisoi haassa, kun ajoimme Sergen vanhalla autolla Casan ulkopuolelle retkelle. Pysäytä, Yves huusi, katso!
Yves vei meidät hevoshaan luokse. Hänen silmänsä, jotka yleensä olivat vetiset ja sameat, tuntuivat hetkeksi kirkastuvan, kun hän katsoi upeaa eläintä, joka ei välittänyt meistä laisinkaan.
Hänen pitäisi olla vapaa, Yves sanoi kiihkeydellä, jota en ollut aikoihin kuullut. Meidän on päästettävä hänet vapaaksi.
Älä ole hullu, Serge sanoi. Me joudumme vaikeuksiin. Meidät ammutaan. Tule, mennään.
 
Serge haukotteli. Hevonen ei kiinnostanut häntä. Hän tarttui Yvesiä käsivarresta, pakotti Yvesin autoon. Katsoimme takaikkunasta pölyistä maisemaa.
 
Pölyä on niin paljon, eikä mikään imurointi hävitä sitä. Näkymät katoavat tomuun. Niin kuin muistikin, joka katoaa. Kunnes tulee päivä ja muistaa välähdyksenomaisesti lapsen, joka istuu imurin selässä, huutaa hopotihoi, ratsastaa auringonlaskuun.