270780.jpg

PROLOGI

Ei tässä näin pitänyt käydä.
Kyllähän minä tiesin, että lasten saamisen myötä joutuu luopumaan periaatteistaan. Siis noin periaatteessa. Näin asiantuntevat ja asiaan kuulumattomat tahot olivat minulle kertoneet. Tiedättehän sellaiset ihmiset, jotka joutuvat itse koko ajan tekemään kaikenlaisia myönnytyksiä, eivätkä voi muuta kuin odottaa ja toivoa, että muillekin kävisi yhtä kurjasti. Sellaista kollektiivista vanhemmuutta. Me luuserit.

No, minä olin valmistautunut erinäisiin myönnytyksiin, olenhan realisti, mutta ihan kaikkia näkemyksiäni en ollut valmis myymään. En edes lasten takia. Ehei.
Saatoin luopua siitä kannastani, että lasten tuli syödä kaikkia tekemiäni ruokia oksentamatta –lapsillahan on tervettä ennakkoluuloa kaikkea sotkuista kohtaan. Risotto etunenässä. Tällaiset ennakkoluulot ovat välttämättömiä lajin säilymisen kannalta. Jep. Samaten keskustelu siitä, voidaanko nukkumaanmenoaikaa myöhäistää, opettaa lapsille vain väittelyn jaloa taitoa. Samalla vanhemmat oppivat niin tärkeän taidon kuin kompromissien tekemisen, joka on hyvinkin kovassa käytössä kaiken aikaa, joten sitäkin on hyvä harjoitella säännöllisesti.

Miten niin et ole tehnyt läksyjä? Ai, sitten myöhemmin. No, käyhän se, mene vain ulos.


Et siis laita sitä puseroa, jonka ostin? No, ei se mitään, rumahan se on, vaikka oli kallis.


Karkkia? Mutta meillähän on kohta ruoka. No, ei kai suklaa vie ruokahalua. Ainakaan paljon.


Mitä ruokaako? Kaalilaatikkoa. Ai, sinulla ei ole nälkä? No, ota sitten vaikka leipää välipalaksi. Ja sitä suklaata vähän enemmän.

Että sillä tavalla. Kyllä minä tiedän. Niin kuin kaikki vanhemmat.

Mutta, mutta, mutta. Ei tätä! Tähän minä en ollut valmistautunut. En muulla tavoin kuin päättämällä jo angstisena teininä, kun keittelin pesukoneen puutteessa veljeni valkoisia pelisukkia, että ei koskaan, ei koskaan, ei todellakaan koskaan enää tätä!
Silloin, katsoessani miten valtoimenaan kiehuva pulverivesi vyöryi kattilasta hellalla, päätin, että ei! Silloin, löytäessäni sängyn alta veljen viikon suljettuna olleen treenikassin ja avatessani sen ja päästäessäni hyvin muhineen hikilöyhkän hyökkäämään kimppuuni, päätin, että ei!
Ai, mikä se päätös oli? Mikä oli se suurin ja ylevin ja periksi antamattomin päätökseni koskien tulevaa elämääni? Päätös, josta riippui oma hyvinvointini, oma mielenrauhani, oma järjissä pysymiseni. Siis hyvin tärkeä päätös noin kokonaisuuden kannalta!

Ei koskaan jalkapalloa. Ei koskaan enää hikisiä treenivaatteita. Ei koskaan enää vettä valuvia nappulatossuja matoilla. Ei koskaan enää!

Hah!

ACTION MAN

(Minäpä kerron vauvoista. Ne ovat sellaisia pieniä, puolen metrin pötkylöitä syntyessään, itkeä tihrustavat vähän, nukkuvat suurimman osan ajasta ja torkkuvat lopun aikaa. Painavat kolme-neljä kiloa ja nukkuvat paljon. Valittavat välillä vatsaansa ja nukkuvat taas.
Ehei, ei minua kannata uskoa. Minä vain kerron, mitä minulle yritettiin uskotella vauvoista. Totuudella ei ole mitään tekemistä juttujeni kanssa.)

Minun(ja Puolison myös) vauvani sitten syntyi ja painoi viisi kiloa. "Potra poika", lääkäri nauroi, "melkein jo kävelee", lääkäri jatkoi, roikotti poikaa kainaloista ja pienet jalat vipattivat siksakkia. Ja siitä se liike alkoi. Ja valvominen. Hah. Uskokaa minua, eivät vauvat nuku koskaan. Ne eivät koskaan kiiku kehdossa tai jossain muussa rakkineessa tyytyväisinä ja liikkumattomina. Ne eivät köllöttele sylissä emonsa lämmössä kiehnäten. Ehei!
Vauvat hyppivät ja pomppivat. Vauvat sätkivät ja potkivat ja alkavat ryömiä kolmen kuukauden iässä, vetävät itsensä seisomaan puolen vuoden iässä, alkavat kävellä seitsemän kuukauden iässä ja vuoden iässä ne haluavat pallon. Ne eivät halua autoa, ehei, ei nukkea, ei hyrrää, ei lapiota ja ämpäriä, vaan pallon. PALLON! Ellei niillä ole palloa, ne potkivat kaikkea mahdollista, mikä tulee eteen: kenkiä, leluja, kirjoja, ruokaa, äitiä, auts!

Kun poika kyllästyi potkimaan kuvakirjojaan, hän halusi pallon. Hän istui ostoskärryissä pelkääjän paikalla ja kirkui ja osoitti sinivihreää, suurta palloa, joka muiden kaltaistensa joukossa oli tarjolla kaupan hyllyllä. Minua heikotti, mutta yritin kuitenkin toimia vastuullisen aikuisen tavoin, kypsästi, hellästi ja päättäväisesti, joten ehdotin –hetken henkeä haukottuani- pienellä, piipittävällä äänellä pojalleni:

-Ostetaanko auto? Tässä olisi hieno traktori. Mitä traktori sanoo? Drrrrn, Drrrrn
-Ääääääääääääääh, toi! Toi! Toi!

"Toi" oli pojan uusin sana ja tarkoitti lähinnä kaikkea, ja sillä hetkellä siis palloa. Nostin muovisen, kiiltävän helakan Valmetin pojan nenän eteen ja maanittelin.

-Äääääääääääääääääh! TOI!

Rivakka huuto toi myös paikalle Puolison, joka oli eksynyt heti kauppaan tullessamme ruuvi- ja mutterihyllyjen väliin. Puoliso tiedusteli kalpeana pojan terveydentilaa, eikä suinkaan huomannut tilaa, jossa minä olin.

-Hän haluaa p-a-l-l-o-n, kuiskasin Puolisolle. –Pallon!

Puoliso ymmärsi asian heti. Hän katsoi minua osaaottavasti, kääntyi esikoisensa puoleen ja lausui:

-Haluatko sinä pallon? Haluaako isin iso poika pallon? Isi ostaa pallon.

Puoliso oli jo hyvää vauhtia muuttumassa muiden vanhempien kaltaiseksi. Yritin vielä sihistä hänelle, ettei lapselle voi antaa periksi, ettei saa opettaa, että huutamalla saa mitään, että…äh, antaa olla, ostetaan pallo ja mennään kotiin, eihän tätä huutoa kestä kukaan.

Sen jälkeen oli vain pallo ja poika. Poika ja pallo. Lisää palloja. Palloja, jotka sinkoilivat pitkin seiniä. Palloja, jotka muljahtivat sopivasti jalan eteen ja joihin kompastui jatkuvasti. Palloja peiton alla. Palloja pensaassa. Palloja tiellä. Palloja, palloja, palloja. Ja poika pallon perässä.
Ja sitten, ikää viisi vuotta ja ilmoitus:

-Minä haluan alkaa pelata futista.

Ei, vain minun kuolleen ruumiini yli! vannoin mielessäni ja tarjosin pojalle pullaa. Lihottaisin lapseni, jotta hän ei jaksaisi juosta pallon perässä!
Ei hän lihonut. Hän tuli leikkipuistosta ja kertoi ilmoittautuneensa ihan itse kolmen päivän jalkapallokouluun. Hätäneuvottelu puhelimella Puolison kanssa. Ei tulosta. Koko maailma liittoutunut minua vastaan. Tappio.

Hikinen poika kertoi futiskoulun jälkeen alkavansa pelata jalkapalloa Seurassa. Treenit kerran viikossa, kesällä ehkä kaksi kertaa. Ja pelejä! Äiti, pelejä ja minä voin tehdä maaleja!
Hienoa...mitä muuta siinä pystyi sanomaan? Pojan silmät loistivat, jalat eivät pysyneet paikoillaan, kädet tekivät aaltoja. Hienoa.
Ja niin se alkoi. Se, jonka ei todellakaan pitänyt alkaa. Hikisiä sukkia, hiekkaisia housuja, likaisia puseroita. Treenejä, pelejä. Satoi tai paistoi. Aina muuten satoi. Oli kylmää. Ja taas satoi.
Palloja, syndejä, hiekkahousuja, juomapulloja ja ensimmäinen tsempparipalkinto ensimmäisen turnauksen jälkeen. Poika nukkui palkinto kädessään, minä heitin likaiset pelivaatteet pesukoneeseen ja ajattelin pojan onnellisia silmiä.

Lisää vuosia, lisää treenejä, lisää pelejä. Turnauksia lähes joka viikonloppu huhtikuusta syyskuuhun. Aikaisia heräämisiä lauantaiaamuisin, koko viikonloppu kentän laidalla. Puoliso ja minä suuren sateenvarjon alla, jalat mudassa ja saappaissa.
Eihän tässä näin pitänyt käydä. Ei kai? Miten minusta tuli näin…äiti?
Taas lisää vuosia, suurempia turnauksia, tarvittiin enemmän rahaa kaikenlaisiin maksuihin ja se tiesi talkoita, pullan leivontaa, kynttilöiden myyntiä, pesuaineiden myyntiä, karkkien ja keksin myyntiä. Juhuu, kuka ostaa? Onneksi on työpaikka ja työkavereita. Eihän niistä kukaan tietenkään halua niitä kynttilöitä ja keksejä, mutta kun ovat niin kilttejä. Säälivät minua. Taas se tulee ja menee. Kassi täynnä kaurakeksejä. Tulee ja menee kotiin leipomaan mokkapaloja viikonlopun turnausta varten. Joo, ei se ehdi lähteä töitten jälkeen kaljalle, se on menossa kentälle.
Miten tässä nyt näin kävi? Minähän olen niin…äiti!

EPILOGI

Pojan into ei laantunut, ei sitten millään, ja riittävän ajan kuluttua minunkin oli myönnettävä, että olin mennyttä. Kaikki se, mitä vastaan olin taistellut, kukisti minut, enkä voinut kuin antautua. Se oli katkeraa. Se oli…itse asiassa ihan mieletöntä! Se oli …elämää. Ei, vaan elämää suurempaa. Jännittävää. Piinaavaa. Onnellista. Ihanaa.
Niin, ja märkää. Mutta, hei, ei pieni sade haittaa, emmehän me ole sokerista, hah-hah!

Minusta oli tullut futismamma. Sellainen, jolle olin nauranut aikaisemmin, jota olin ihmetellyt, pilkannut ja ennen kaikkea säälinyt. Sellainen äiti, joka muka seisoo kentän laidalla, mutta joka itse asiassa on pelissä mukana suuremmalla määrällä hermoja kuin jälkikasvunsa. Nimittäin: ei poika jännittänyt ennen pelejä, minä jännitin. Vatsaa väänsi, juoksin vessassa, tiuskin Puolisolle, että myöhästyisimme, jos emme lähtisi ja juuri nyt! Ja taas vessaan. Kentän laidalla ei voinut istua, ei seistä, pakko kävellä ympyrää. Ei voinut pysähtyä puhumaan kenenkään kanssa, koska saattoi jäädä näkemättä jotain. Riitti, että kentällä oli puusilmä-tuomari, kentän laidalla ei voinut sortua samaan sokeuteen! Puoliso yritti hillitä, mutta eihän hän ollut asiantuntija, eihän hänen suvussaan kukaan pelannut jalkapalloa! Eihän hän edes tiennyt, mikä paitsio oli ennen kuin poika selitti sen hänelle. Minunkin oli selitettävä se vielä varmuuden vuoksi.

Ihan turha tulla minulle kertomaan, että siitä piti antaa vapaapotku! Ei olisi tarvinnut, eihän futis ole neitien peliä kuten lätkä, jossa tarvitaan pikkuisten suojaksi kaikenlaisia toppauksia. Jalkapallo on miesten laji ja jos ei nyt vähän kestä rappausta, niin parempi lopettaa kokonaan ja alkaa vaikka harrastamaan uimahyppyjä tai hiihtoa.Tai sitä lätkää.

Miten niin minä käyn kuumana? Kyllä se on niin, että UEFAn sääntöjen mukaan äiditkin saavat pelata. Eivät ehkä ihan kentällä, mutta laidalla kuitenkin. Näin on! Jaksaa vielä! Jaksaa, jaksaa! Paina, paina. Ei ollut paitsio! Ei ollut! Käsi! Oli se käsi! Syötä jo, SYÖTÄ! Paina, paina, paina, PAINA! JA MAALI!!!!!

Miten tässä nyt näin kävi?

No, periaatteet on tehty rikottaviksi. Ihan kaikki, uskokaa minua. Saa poikakin luvan oppia sen. Tämän iltaisen piirimatsin jälkeen kehtasi ilmoittaa minulle, ettei minulla ole enää asiaa kentän laidalle. Ettei siellä kuulema kaivata tietynlaisia äitejä. Että patarummun voisi jättää kotiin. Ja marakassit. Eikä tarvitse kiljua koko ajan ohjeita pelaajille, tuomarille ja koutsille. Eikä tehdä yksinäisiä aaltoja. Poika yritti sanoa vielä, että katsojiltakin vaaditaan jonkinlaisia alkeellisia käytöstapoja. Väitti jopa, ettei kehtaa pelata, kun äitikin pelaa kentän laidalla. Että antaisit, äiti, meidän pelata ihan rauhassa vaan.

No, asioista neuvotellaan ja tehdään myönnytyksiä, pidetään pää ja luovutaan periaatteista. Puolin ja toisin. Se on tärkeää oppia. Pojankin.


********

Pakinaperjantain 4. haaste Äiti