274131.jpg

Muistan vieläkin sen hetken, jolloin minulle selvisi, että minusta tulisi kirjailija. Tai jos ei kirjailija, niin ainakin runoilija. Ja jos ei ei runoilija, niin ainakin sellainen, joka saisi elantonsa sanoista.

Se tapahtui keskikoulussa, historiantunnilla. Minulla oli krapula, oksetti ja kirosin sitä, etten ollut jäänyt kotiin nukkumaan. Lintsaaminen ei vaan ollut minun tyyliäni.
Kännääminen kylläkin.

Historian opettajan kravattisolmu oli auki, kun hän tuli luokkaan. Päivä oli vasta alussa, mutta kevät pitkällä, aurinko korkealla ja luokassa oli helvetillisen kuuma. Opettaja avasi mustan salkkunsa, otti koearkkimme esiin, katsoi meitä ja huokaisi syvään.

-Mielenkiintoisia vastauksia. Epätoivoisiakin.

Hikinoro valui niskaani pitkin ja kaipasin kuollakseni jotain juotavaa. Tupakan lisäksi. Kädet olivat nihkeät ja yritin muistaa, mitä olin itse kirjoittanut vastaukseksi koekysymyksiin. Mitä kokeessa oli ylipäänsä kysytty?

-On mielenkiintoista huomata, miten täysin tietämättömiä te olette Napoleonista. Ikään kuin aihetta ei olisi lainkaan käsitelty.

Napoleon. Niinpä niin, ja samassa muistin miltä oli tuntunut, kun olin katsonut koekysymyksiä. Aika tyhjältä.

-Ei minkäänlaista yritystä, ei minkäänlaista…mitään. Selvästikin teidän mielenkiintonne suuntautuu täysin muualle, esimerkiksi olisiko jo oikea aika luopua haisaappaista ja laittaa puukengät jalkaan ja pitäisikö lahkeen leveyttä lisätä vielä viisi senttiä ja peittääkö teidän fritsuliinanne lainkaan niin vähän kuin niiden pitäisi ja…ei muuta yritystä. Paitsi yhdessä vastauksessa. Tiedollisesti täysin ala-arvoista, mutta kaunokirjallisesti…huippu. Erinomainen selostus Napoleonin rakkauselämästä. Mikä sinulla oli lähdeteoksena? Tuskinpa mikään oppikirja?

Kesti hetken ennen kuin tajusin, että historian opettaja oli osoittanut kysymyksensä minulle. Minulle. Se oli yllättävää, sillä olin ajatellut, etteivät opettajat ylipäänsä olleet edes tietoisia olemassaolostani.

-Tota…se Juicen kappale. Napoleonin mopo. Se, missä kerrotaan Napoleonin…hankaluudesta saada…eh…Josefinen kanssa…niinku…mitään…tai siis niinku lapsi…

Opettaja tuli luokseni ja laittoi koepaperin pulpetille. Katsoin kahta numeroa: punainen nelonen oli ympyröity ja sen alapuolella oli lyijykynällä kirjoitettu kymppi ja viisi plussaa sen perässä.

Tuliko minusta kirjailija? No ei…
Tuliko minusta runoilija? Hmm, ei sitäkään…
Tuliko minusta sellainen, joka saa elantonsa sanoista? Ei nyt ihan…

Mutta onhan minulla blogi….
Eikä krapulakaan ole niin paha.

 

*****

Juice Leskinen in memoriam