
Vihasin sitä kerhoa. Vihasin niitä tyttöjä, joiden takia
minun piti käydä siellä. Vihasin sitä, että minun piti saada ystäviä.
Tytöt puhuivat Jeesuksesta ja he hymyilivät minulle ja
kysyivät, halusinko tehdä savesta oman Jeesus-patsaan vai halusinko värittää
kuvia ja sitten he antoivat minulle papereita, joissa oli kuvia raamatun
tapahtumista ja sain väriliidut eteeni pöydälle.
Mutta ensin rukoiltiin ja rouva Honkanen pyysi, että Jeesus
olisi meidän kanssamme sinäkin iltana ja auttaisi meitä, että meistä tulisi
hyviä ihmisiä. Voi Jeesus, ole meille armollinen, rouva huusi ja hänen kasvonsa
muuttuivat punaisemmiksi joka sanan myötä ja pelkäsin, että Jeesus ei kuulisi,
vaan rouva Honkanen kaatuisi kuolleena pöydän päälle, kaikkien niiden savien ja
liistereiden ja paperisilpun sekaan.
Minä levitin liisteriä sanomalehtien päälle ja muovailin
itselleni taivaan valtakunnan avaimen. Kiersin keltaista lankaa liisteristä
tahmean avaimen päälle ja kerros kerrokselta avain muuttui suuremmaksi ja
suuremmaksi. Ei saa olla ahne, rouva Honkanen sanoi ja tytöt hänen selkänsä
takana katsoivat minua paheksuvasti. Pienempikin avain riittää. Taivaaseen
pääsee vain nöyrällä sydämellä, ei rikkauksilla ja pöyhkeilyllä.
Vihasin sitä kerhoa ja kotimatkaa pelkäsin. Ehti aina tulla
pimeä ennen kuin kerho loppui, eikä kukaan tytöistä asunut samalla suunnalla
kuin minä. Lähdin yksin kulkemaan mustia katuja pitkin. Pelko lisääntyi
lähestyessäni puistoa. Kävelin hitaammin, mutta se ei auttanut, lopulta tulin
puiston kulmaan. Tummat vaahterat reunustivat puiston halki kulkevaa
hiekkatietä, siellä täällä oli tuuheita pensaita, joiden taakse kuka tahansa
saattoi piiloutua. Kuka tahansa saattoi olla odottamassa minua, väijymässä,
valmiina repimään minut pensaaseen, valmiina kiduttamaan, tappamaan ja
kuristamaan.
Rukoilin joka kerta palatessani kerhosta puiston halki
kotiin.
Pyysin, että selviäisin hengissä
sinäkin iltana, että se ilta olisi viimeinen, eikä minun enää koskaan
tarvitsisi mennä kerhoon. Äiti antaisi minun jäädä kotiin. Rukoilin ja pyysin
ja lupasin, että jos rukoukseeni vastattaisiin, rakastaisin Jeesusta enemmän
kuin kukaan muu koskaan aikaisemmin. Enemmän kuin rouva Honkanen ja tytöt.
Pensaista kuului kuiskauksia, kirouksia, huutoja ja kahinaa
ja pitkät sormet haroivat tarttuakseen takkiini. Jalkani olivat raskaat, enkä
jaksanut juosta. Päässäni kohisi, minun oli huono olla ja vatsaani koski.
Höpö höpö, äiti sanoi, eivät pensaat kävele. Jos siellä
puistossa jotain mörköjä on, niin ne ovat vaan juoppoja. Ei niitä tarvitse
pelätä, eivät ne sinulle mitään tee. Juuri tuon takia on hyvä, että käyt siellä
kerhossa. Olet liian säikky. Ei voi olla noin säikky, kun on jo iso tyttö.
Seuraavalla viikolla sain kerhosta taivaan valtakunnan
avaimen kotiin. Se oli suuren leipäveitsen kokoinen. Liisteri oli kovettuessaan
tehnyt keltaisesta langasta panssarin ja avaimen pinta oli kova ja terävä.
Pelkäsin tullessani puiston reunaan, mutta en rukoillut. Tiesin, että se oli
turhaa. En luottanut Jeesukseen. Avaimeni tuntui turvallisemmalta aseelta hyökkääjiä
vastaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.