1814036.jpg


Se istuu keittiön pöydän ääressä, yritän olla katsomatta sitä liian tarkasti. Sellainen ärsyttää sitä, huolehtiminen. Se on käynyt vessassa jo kolme kertaa, mutta en minä sano siitäkään mitään. Parempi antaa sen olla rauhassa.

Luen lehteä ja katson vaivihkaa pöydän yli. Maistuisikohan sille tee? Se tekee hyvää löysälle mahalle. Mitään se ei kuitenkaan suostu syömään. Sitä jännittää liikaa.

Vilkaisen kelloa. Sen pitäisi oikeastaan jo lähteä, mutta se ei liikahdakaan. Reppu on eteisen lattialla, valmiiksi pakattuna. Se laittoi kaiken kuntoon jo viime viikolla.

 

-Jos ne on ihan kamalia.

 

Sen ääni on pelokas, hermostunut. Se puree kynsiään, ja minua säälittää. Se on välillä niin rohkea ja kova, mutta ei tänä aamuna.

 

-Ei ne ekaluokkalaiset ihan kamalia ole, sanon rauhallisesti, hymyilen. –Usko vaan, niitä jännittää vielä enemmän millainen opettaja niillä tulee olemaan.

 

Se ei näytä vakuuttuneelta, mutta lopettaa kynsien puremisen, huokaisee ja nousee ylös tuolista. Menee eteiseen, laittaa kengät jalkaan, ottaa repun. Se näyttää surkealta.

 

-Pääsethän sinä opettajanhuoneeseen välitunnilla, sanoin ja annan suukon poskelle. –Kyllä se siitä. Eka koulupäivä on aina pahin. Huomenna on jo helpompaa. Huomenna se on taas kivaa.

 

Ehkä se uskoo, ainakin se hymyilee, vilkuttaa ja lähtee. Arvaan, että se ulos päästyään sytyttää tupakan, ottaa hermosauhut.