Isä saneli ostoslistaa. Aleksi istui pöydän ääressä. Lyijykynä oli keltainen ja pitkä, isä oli juuri teroittanut sen, ja sillä oli hyvä kirjoittaa. Aleksi katsoi kirjaimiaan. Hän ei ollut tyytyväinen riveihin, ne olivat vinoja, eikä jokainen sana ollut mahtunut yhdelle riville.

-Mitäs meillä siinä on? Luetko?
-Maitoa, leipää, juustoa, kananmunia, maksa..laa..tikkoa. Aika paljon.
-Mmmm. Jotain vielä. Kirjoita vihanneksia.

V, I, H,A,N,E,K,S,I,J,A. Se oli pitkä sana, eikä se mahtunut yhdelle riville. Aleksi katsoi varovasti isää. Uskaltaisiko hän ehdottaa, että he ostaisivat karkkia? Isä ei yleensä antanut ostaa karkkia, mutta ehkä tänään? Isä oli ollut aika iloinen koko aamupäivän ajan, kun he olivat siivonneet. Lauantaisin he aina siivosivat. Lauantaisin olisi ollut kiva katsoa telkkarista lastenohjelmia aamulla, mutta yleensä isä imuroi silloin. Isän mielestä silloin oli turha pitää televisiota auki, sillä imuri piti niin kovaa ääntä, eikä telkkarista isän mielestä tullut mitään niin katsomisen arvoistakaan. Oli parempi imuroida.

Aleksi sai imuroida makuuhuoneen. Matto oli hankala, imuri tarttui siihen kiinni, imaisi melkein maton mukaansa, joten isä tuli yleensä auttamaan maton kanssa. Sängyn alta oli helpompi imuroida, siellä imuri suihki melkein kuin itsestään. Isä imuroi kaiken muun, olohuoneen, keittiön, eteisen ja vessan. Tänään Aleksi oli kuullut isän laulavan jotain. Imurin sähäkkä pauhu oli peittänyt laulun sanat alleen, mutta ihan selvästi isä oli laulanut. Sitä isä ei ollut koskaan aikaisemmin tehnyt. Ei ainakaan sen jälkeen, kun äiti oli lähtenyt.

-Vihanneksia, Aleksi sanoi. –Ostetaanko vielä jotain muuta?

Isä katsoi ulos ikkunasta ja kohautti harteitaan. Aleksi seurasi isän katsetta. Pihalla oli Eeva-täti. Eevalla oli kädessään joku laukku.
Äidillä oli ollut paljon suurempi laukku.

Eeva-täti oli mukava. Eeva ei ollut eskariryhmässä, vaan Tiivitaaveissa. Tiivitaavit olivat pienempiä. Aleksikin oli ollut Tiivitaavi vielä ennen kesää. Nyt hän oli eskareissa. Keväällä Eeva oli kysynyt, halusiko hän tehdä äitienpäiväkortin. Kun Aleksi oli näyttänyt korttia isälle isän tullessa hakemaan tarhasta, isä oli muuttunut oudon näköiseksi, eikä ollut sanonut mitään. Kortti oli hieno Aleksin mielestä. Siinä oli sydän, jonka hän oli täyttänyt erivärisillä silkkipaperipalloilla. Kaikki olivat saaneet silkkipaperisilppua ja niistä oli voinut pyörittää pieniä palloja sormien avulla. Sitten valmiiksi piirretty sydän oli sivelty liimalla ja silkkipaperipallot oli painettu ihan varovasti kiinni liimaan. Kortissa luki "onnea äidille". Eeva oli antanut kirjoitusmallin niille, jotka eivät vielä osanneet kirjoittaa itse. Aleksi ei tarvinnut mallia, hän oli oppinut kirjoittamaan juuri ennen kortin tekemistä. Isä oli opettanut.

Isä oli ottanut kortin Aleksin kädestä ja antanut sen Eevalle. Isän ilme oli ollut hassu, ihan kuin isää olisi naurattanut. He olivat lähteneet tarhasta, kävelleet lujaa, eikä Aleksi ollut uskaltanut sanoa mitään.

Tällä viikolla tarhassa oli tehty joulukortteja. Niitä oli saanut tehdä mummoille ja vaareille ja serkuille. Aleksi oli tehnyt kortin äidille. Hän oli piirtänyt punaisen tontun ja valkoisen lumiukon ja kun ne oli väritetty, hän oli piilottanut kortin roskikseen paperisilpun alle.

-Vihanneksia, Aleksi toisti saadakseen isän huomion.

Isä katsoi Aleksia. Nyt, Aleksi ajatteli, nyt uskaltaisi kysyä

-Kirjoitanko "karkkia"?

Hän ei uskaltanut katsoa isää, ei ennen kuin tämä vastaisi. Karkkia, karkkia, karkkia, Aleksi ajatteli ja tunsi suuhun nousevan sulavan suklaan pehmeän maun. Sellaista suklaata kuin Ville oli tuonut tarhaan, kun sillä oli ollut synttärit.

-Vai karkkia...katsotaan sitä sitten.