Sinä päivänä, jolloin sain diagnoosin hullu mikä hullu (F jotakin piste potenssiin 86), päätin käydä ostoskeskuksessa lääkärin vastaanoton jälkeen. Yleensä vältän viimeiseen asti kauppakeskuksia, sillä ennen pitkää (eli hyvin nopeasti) löydän itseni hooätämmän sovituskopista hyperventiloimassa, kädessäni XXXL-kokoinen mekko, josta ei ole edes topiksi ylleni. Saatikka sitten pussiksi, johon hengitellä.
Ahdistusta tai ei, oli käytävä apteekissa.
 
Kauppakeskuksen edessä keski-ikäinen mies istui penkillä, luki Metroa ja syljeskeli maahan. Miehen jalkojen juuressa oli räkälammikko, jossa keskikokoinen purtilo olisi hyvin mahtunut seilaamaan. Otin kännykkäni esille, nappasin miehestä kuvan juuri kun hän roiskautti mehevän klöntin maahan. Näppäilin Metron numeron ja lähetin kuvan lehden toimitukseen.
 
Liukuportaat veivät minut toiseen kerrokseen. Etsiskelin silmilläni Tiimaria. Halusin ostaa uusia kukkia, sillä silkkiruusuni olivat päässeet kuihtumaan. Rakastan kukkia, mutta en ole oppinut hoitamaan niitä.
 
Kuullessani vauvan itkua, sydämeni valahti kipeästi. En kestä lasten tuskaa. Löysin katseellani noin yksivuotiaan lapsen, joka huusi vaunuissaan. Kesäpäivästä huolimatta raukalla oli yllään tiukat farkkuhaalarit, tukkilaispaita ja nahkarotsi. Äiti, joka istui vaunujen vieressä, imeskeli tuplamakupirtelöä posket lommolla. Diagnoosini antoi minulle voimaa. Ihmeen nopeasti ikäisekseni lensin äidin luo ja kerroin hänelle, että ota nyt helvetissä nuo typerät vaatteet pois lapselta. Idioottikin tajuaisi, että lapsella on kuuma, jos lämpötila huitelee kolmessakympissä.
 
Jätin äidin riisumaan lastaan ja jatkoin eteenpäin. Tiimarin ovi oli jostain syystä kiinni ja rollaattorilla liikkuva mummo yritti avata sitä. Yritys oli tuomittu epäonnistumaan, sillä heti kun mummo irrotti tutisevan kätensä ferraristaan, hän oli kaatua. Tempaisin oven auki, sanoin menkäähän nyt sisälle. Mummo alkoi kyynelehtiä, kiitteli ja toivotti kaikkea hyvää.
Samalla oven avauksella päästin sisälle pyörätuolin, kyynärsauvat ja lastenvaunut. Katsoin sisälle kauppaan. Se oli aivan liian täynnä ja silkkikukat olivat myymälän takaosassa. Päätin jättää uusien kukkien ostamisen myöhempään. Ehkä vanhat tokenisivat, jos antaisin niille ravinnetta.
 
Poikajoukon keskellä oli pieni, tummatukkainen maahanmuuttajapoika. Selvästikin hänet oli saarrettu kantaväestön toimesta. Ohikulkevat ihmiset kiihdyttivät askeleitaan ohittaessaan pojat. Työnnyin poikien keskelle ja kysyin, kuka haluaa ensimmäisenä turpiinsa. Saatan näyttää heikolta, mutta olen täysin hullu. Hulluuteni ryöpsähtää valloille etenkin silloin, kun näen kiusaamista. Rasisimista puhumattakaan. Kuka on eka?
Maahanmuuttajapoika kertoi minulle olevansa Ali poikien hajaannuttua alta aikayksikön. Haluaisinko tulla hänen kotiinsa illalliselle?
Kiitin kutsusta, mutta kerroin, että olen allerginen ihmisille, eikä zyrtecistä ole apua. Hän virnisti ja lähti vihellellen pelikauppaan.
 
Kauppakeskuksen ihmispaljous alkoi rasittaa. Käytyäni kahvilassa huomauttamassa naisjoukkoa, joka alkoi heti jauhaa paskaa vessaan menneestä ystävästään, ystävyyden todellisesta olemuksesta, aloin tuntea itseni uupuneeksi. Kaivoin lääkärin antamat reseptit esiin. Apteekissa oli sata ihmistä ennen minua, joten ehdin hyvin kertoa ihmisille, mitä he eivät halunneet kuulla.
Saatuani lääkkeeni, laskeuduin liukuportailla alas. Ulkona miehen limalätäkkö oli tulvinut entisestään. Kännykkään kilahti tekstiviesti. Metro ilmoitti, että kuvani julkaistaisiin seuraavan päivänä. Palkkio riitti korvaamaan lääkkeet, jotka olin juuri hakenut apteekista.
 
Kävellessäni kotiin mietin, että diagnoosi ei ollut lainkaan hullumpi juttu. Ensimmäistä kertaa kuukausiin tunsin itseni levolliseksi.
Lähes terveeksi.