Neljänkymmenenseitsemän vuoden iässä nainen tajusi, että jos auto ajaisi hänen päälleen, jos hän iskeytyisi katuun ja löisi päänsä, murtaisi jalkansa ja ranteensa, hänen vaatteensa repeytyisivät, peittyisivät vereen, eikä kukaan, eivät silminnäkijät, eivät ohikulkijat, eivät ensihoitajat, eivät sairaanhoitajat eivätkä lääkärit voineet nähdä, olivatko hänen alusvaatteensa puhtaat ja ehjät.

 

Asia ei olisi enää naisen hallinnassa, ei olisi kontrollia, ei tarvittu välttämätöntä, kilttiä ja tunnollista lapsuuden oppien noudattamista: alusvaatteet pitää vaihtaa joka päivä, sillä koskaan ei voi tietää, milloin joutuu onnettomuuteen ja tulee riisutuksi vieraiden toimesta. Puhtaat, ehjät alusvaatteet eivät nöyryytä niiden kantajaa.

 

Oivallus ja mielikuva verisistä vaatteista vähensivät huomattavasti naisen pyykkimäärää ja aina toisinaan hän tunsi häpeämätöntä riemua, lähes rietasta iloa kulkiessaan rispaantuneissa ja hiestyneissä rintaliiveissä, reikäisissä, tahraisissa alushousuissa.

 

 

***

Tarinan kuvitus täällä.