164127.jpg


Aluksi tunne oli ollut vain epämääräinen, lievästi epämiellyttävä kutina niskassa, ikään kuin jokin hyönteinen olisi kävellyt niskakuopassa, kaivanut olemattomat jalkansa pehmeään ihoon, yrittänyt syvemmälle ja syvemmälle. Sellaisesta tunteesta pääsi eroon raapimalla niskaa, mutta muutaman päivän kuluttua sama tunne palasi jälleen. Sama höyhenen kevyt kosketus, sama kutiava, inhottava olo, joka sai ihon kihelmöimään, vastenmielisyydestä tai jostain muusta.

Vasta kun Kristiina eräänä yönä heräsi ja katsoi pimeään mitään näkemättömin silmin, hän tuli ajatelleeksi, että se tunne niskassa saattoi olla myös mielihyvää. Se saattoi olla merkki nautinnosta tai…himosta.

Hän napsautti sormiaan ja yön siniset halogeenivalot valaisivat katon. Hän heitti hiestyneen lakanan yltään, oli liian kuuma, huone oli tukahduttavan lämmin. Hän nousi istumaan ja tunsi hien valuvan niskaa pitkin. Kainaloista lähtevät pienet, innokkaat hikivirrat kastelivat kyljet ja lantion. Sama kosteus tuntui jalkojen välissä.

Kristiina nousi sängystä ja meni keittiöön. Paljaitten jalkojen kosketus sytytti himmeän kohdevalaisimen pöydän päässä. Hän avasi jääkaapin ja otti pullon vettä. Hikinorot kutittivat pohkeita, sisäreisiä pitkin valui kuumaa. Vatsan pohjaa kouristi, ikään kuin kuukautiset olisivat olleet alkamassa. Ehkä ne olivatkin alkaneet, märkä jalkojen välissä oli liian paksun ja tahmean tuntuista ollakseen pelkkää hikeä. Kristiina laski lasin kädestään, otti arkin talouspaperia tiskipöydällä pyörivästä telineestä ja pyyhkäisi jalkaväliään. Paperi ei muuttunut punaiseksi. Se muuttui vain kosteaksi.

Minä olen kiihottunut, Kristiina tajusi katsoessaan talouspaperia. Se oli hänen mielestään lähinnä mielenkiintoista, sillä hän ei muistanut koska viimeksi –jos ylipäänsä koskaan-  olisi ollut kiihottunut. Huomio ei tuntunut kiusalliselta, ei mukavalta, se oli vain mielenkiintoinen ja tärkeä huomio. Huomio, jonka takia olisi tehtävä jotain, sillä tuollaiset huomiot vaikuttivat ihmiseen ennen pitkää, eivätkä yleensä suotuisasti. Puutteet oli korjattava, muuten ihminen oli epätäydellinen. Epätäydellinen ihminen ei ollut tehokas, pienetkin puutteet hajottivat keskittymisen rauhan ja työsuorituksesta tuli tehoton.

Kristiina ei ollut epätäydellinen, joten tällekin pienelle puutteelle oli tehtävä jotain. Hän tiesi sen, vaikka ajatus tuntuikin hänestä naurettavalta. Kuitenkaan hän ei voinut jättää mitään sattuman varaan. Hän oli taistellut uransa puolesta, eikä hän aikonut luovuttaa nyt tällaisen vähäpätöisen asian takia. Hän tiesi, että suuretkin olivat kaatuneet pienten seikkojen takia.

Hänen oli hankittava itselleen rakastaja. Se oli typerä ja turhanaikainen idea, mutta sitä ei voinut jättää toteuttamatta. Hän ei voinut kieltää niskassaan kutittavaa tunnetta, joka oli vaivannut häntä viime aikoina. Hän ei voinut kieltää reisien välissä valuvaa kosteutta, ei tunnetta, joka oli saanut hänen ihonsa sävähtämään hänen koskettaessaan talouspaperilla jalkoväliään. Hän oli realisti, hän tiesi, että ihmisillä oli tarpeet, ja vaikka hän olisi mieluiten laskenut itsensä siihen ihmisjoukkoon kuulumattomaksi, niin hän ei suinkaan ollut tyhmä. Hän tarvitsi rakastajan, joka hoitaisi hänen tarpeensa niin tehokkaasti, ettei hänen tarvitsisi tuntea näitä epämääräisiä tunteita, herätä keskellä yötä, valvoa turhaan ennen tärkeää työpäivää.