25573.jpg


Hän sytytti kynttilän ja asetti sen haudalle. Lepattava liekki valaisi kiveen hakattua enkeliä. Nainen suoristautui, painoi päänsä alas ja sulki silmänsä.

-Niin pieni, nainen kuuli jonkun sanovan. –Melkein vauva.

Nainen tunsi kosketuksen käsivarrellaan. Hän avasi silmänsä ja näki vanhan naisen vierellään. Vanhus hymyili varovasti.

-Rouvan pienokainen?

Nainen nyökkäsi.

-Niin pienenä otettu pois. Voi teitä…

Vanhuksen silmissä oli kyyneleitä, ja hetkessä pakkanen jäädytti helmikerroksen hänen kasvoilleen. Nainen tunsi omien silmiensä kostuvan. Hän katsoi hautakiveä ja huokaisi.

-Rouvan mies…ei sitten tullut? Rouva on ihan yksin pienokaista katsomassa?
-Hän on myös…kuollut. Minun mieheni.

Vanha nainen katsoi hautaa.

-Mutta rouvan mies ei ole haudattu tänne…?
-Ei. Hän…hän on muualla.
-Ja te olette ihan yksin?
-Niin. Ihan yksin. Ei ketään. Ei isää, ei äitiä, ei omaa perhettä, ei lasta…

Nainen alkoi itkeä ja vanhus tarttui hänen käsivarteensa ja puristi hellästi.

-Jouluna ei ole hyvä olla yksin, vanhus sanoi. –Ainoastaan suru seurana. Se ei ole hyvä. Minä tiedän…kuulkaa, minä asun tässä ihan lähellä. Nyt tehdään niin, että te tulette minun luokseni kahville. Minulla on aattoateriaksi niin paljon ruokaa, että jos teillä vain on halua, niin…

Vanhus katsoi naista kysyvästi. Nainen vilkaisi hautaa, painoi mieleensä, minkä ikäisenä lapsi oli kuollut, mikä sen nimi oli ollut ja käänsi sitten katseensa vanhukseen.

-Minä tulen mielelläni. Jouluna ei ole hyvä olla yksin.