Sakke ei pystynyt kävelemään ja puhumaan samaan aikaan. Minulta meni pari viikkoa ennen kuin tajusin sen. Ensi-ihastuksen aiheuttama sokeus alkoi hellittää, tulin enemmän tietoiseksi ympäristöstäni, joka tuntui pysyvän paikoillaan aina, kun kuljimme käsi kädessä. 

Kävely hidastui, kun Sakke puristi sormiaan tiukemmin sormieni lomaan. Kävely pysähtyi, kun suutelimme. Askeleemme loppuivat, kun Sakke alkoi puhua. 

Oli talvi, oli kylmää, varpaani palelivat seisoessamme jalkakäytävällä. Puristin Saken kättä, yritin vetää häntä liikkeelle, mutta hänen lauseensa oli kesken. Vasta kun hän pääsi pisteeseen asti, hänen jähmettyneet jalkansa heräsivät eloon ja jatkoimme matkaa. 

Hetken kuluttua seisoimme kadunkulmassa. Liikennevalot huusivat vihreää, mutta Sakke puhui. Hänen kasvoillaan oli terve väri, pakkanen ei kiusannut häntä, ei hyydyttänyt hänen huuliaan, ei kangistanut hänen kieltään. Nykäisin hänet liikkeelle, ja hän vaikeni. 

Huomaatko sinä, että sinä pysähdyt aina, kun alat puhua, olisin halunnut kysyä häneltä, mutta en tehnyt niin. Hän oli kiltti, enkä halunnut saattaa häntä hämilleen. Kiusaantuneena hän ei löytäisi sanoja, vaan alkaisi änkyttää niin kuin hän joskus teki. 

Minua paleli liikaa. En halunnut enää pysähdellä. Irrotin käteni Saken kädestä, nousin jäätyneille varpailleni ja pyyhkäisin kohmettuneilla huulillani hänen lämmintä poskeaan. 

Hän jäi seisomaan risteykseen, kun lähdin. Hän oli hiljaa, liikkumatta. Tai ehkä hän puhui itsekseen, en tiedä, olin jo niin kaukana.