29956.jpg

Ilta oli pimennyt ikkunoiden takana, mutta nainen ei halunnut sytyttää valoja. Hän katsoi hämärässä istuvaa miestä, tämän pitkiä, hoikkia sormia, jotka olivat kiertyneet lasin jalan ympärille.
Naista pelotti.

-Haluatko lisää viiniä?

Mies pudisti päätään. Hän asetti lasinsa pöydälle ja kääntyi naista kohden. Nainen pidätti henkeään miehen suudellessa häntä. Pakokauhu nousi vatsanpohjasta, sukelsi keuhkoihin ja puristi kurkun kuivaksi.

-Älä…
-Älä pelkää. Ei ole mitään kiirettä.

Mies suuteli häntä uudelleen ja tällä kertaa nainen avasi varovasti huulensa, yrittäen unohtaa kaiken muun kuin miehen kosketuksen, keskittyen vain siihen tunteeseen, jonka miehen varovasti tunnusteleva kieli sai aikaan.

Nainen hätkähti, kun mies sytytti sohvan vieressä olevan lampun. Hän vetäytyi kauemmaksi sohvan nurkkaan, eikä halunnut katsoa miestä.

-Sammuta se valo. Minä en halua…
-Minä haluan nähdä sinut. Sinä olet kaunis.

-Minä olen vanha.
-Minä olen vanhempi.
-Minulla ei ole ollut ketään niin pitkään aikaan. Ei ketään. Minä en voi. Minä olen vanha ja…sammuta se valo.

Mies napsautti valon kiinni ja tarttui naisen käsiin. Nainen rentoutui ja tuli lähemmäksi. Hän yritti aistia pettymystä miehen hengityksestä ja liikkeistä, mutta mies oli samanlainen kuin aina. Rauhallinen, turvallinen, kärsivällinen.

-Sinä olet kaunis, mies sanoi jälleen. –Enkä minä tarvitse valoa nähdäkseni sitä.

Nainen ei kuullut naurua miehen äänessä, ei kyllästymistä, ei turhautumista.

-Minua pelottaa.
-Mikä?
-Että sinä petyt, ettei minusta ole…että minä en…kelpaa sinulle. Että minä olen liian vanha…rakkauteen.

Mies ei nauranut, ei yrittänyt väittää vastaan. Hän veti naisen kainaloonsa ja oli aivan hiljaa.