Hän oli juonut koko illan. Koko päivän. Edellisen yön. Niin kuin aina.  Olin yrittänyt pysyä samassa tahdissa, täyttää, tyhjentää, täyttää, tyhjentää lasia, mutta lopulta annoin periksi. Suljin silmäni ja mietin laiskasti kotiin menemistä. Tai tänne jäämistä. Ulkona tihutti ja kotiin oli pitkä matka.

-Mitä sä sanoit?

Hänen taukoamattomassa puheessaan tapahtui rytmin muutos, yksinpuhelu oli keskeytynyt. Puhe, jota olin lakannut kuuntelemasta jo muutama lasi sitten, oli muuttunut kysymykseksi. Avasin silmäni ja katsoin häntä. Hän makasi lattialla, edelleen samassa asennossa. Hänen harottava katseensa kiinnittyi huterasti minuun ja hän sammalsi puhuessaan.

-Siis…miten kauan…siis me ollaan tunnettu?

Se oli asia, jota minun oli mietittävä. Ensin olin valmis vastaamaan "ikuisuuden", sillä tiesin hänestä kaiken. Hän ei koskaan lakannut puhumasta itsestään. Ei edes selvin päin. Tai mistä minä tiesin. Hän ei ollut koskaan selvä.

-Jotain kuukauden. Kai.

-Niin kauan.

Hänen mustat silmänsä katsoivat minua nyt eri tavalla kuin äsken. Katse oli pistävä ja arvioiva.

-Mitä sä mietit?

Kysymys tuli taas yllättäen. Olin jo odottanut hänen jatkavan puhettaan, puhetta, joka turrutti ja vaivutti uneen.

-En kai mitään, tai sitä, että pitäisi varmaan lähteä himaan.

-Älä lähde. Voinks mä panna sua?

Hän kohottautui istumaan lattialla. Hänen laiha ylävartalonsa huojui, mutta silmät olivat vakaat.

-Mä haluaisin panna sua. Takaapäin. Ja…sanoa sua äidiksi.

-Äidiksi?

-Mä haluun.

Hänen äänessään oli itkevän lapsen kitinää. Laskin lasin sohvan vieressä olevalle pöydälle ja nousin ylös. Hän tarrasi kiinni jalkoihini ja sain hillitä itseni, jotta en olisi potkaissut häntä.

Ovella käännyin katsomaan häntä. Hän oli ottanut kehystetyn valokuvan käsiinsä. Olin nähnyt hänen ennenkin tekevän niin, vaipuvan hiljaisuuteen kuolleen äitinsä kuvan edessä, mutta aikaisemmin se oli tuntunut liikuttavalta ja herkältä. Ei enää.