1249061619_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Konduktöörin mentyä suljen silmäni. Olen väsynyt näkemään liian tutut maisemat. Nämä kiskot ovat kuljettaneet minua niin monta kertaa, että pelkkä kilometrien määrän miettiminen uuvuttaa minut. En halua ajatella aikaa, en mennyttä, en tulevaa. Olen liian väsynyt tähänkin hetkeen. C-vitamiinia, rautaa, unta, mansikoita, imovanea, ulkoilua. Mikään ei auta väsymykseen.

 

Horroksen läpi kännyköiden äänet laulavat vaunuosastossa. Takanani istuu mies, joka puhuu arabiaa. Kai se on arabiaa, niin luulen, hän toistaa monta kertaa la, la, la. En jaksa miettiä, kenelle hän sanoo ei. Joskus muulloin tekisin hänen puheestaan tarinan, punoisin sanat hänen tummasta äänestään. Nyt en halua. Hän puhuu matkan aikana monta puhelua, vain tunneleissa hänen äänensä hiljenee, yhteys pätkii, hän huutaa haloo, haloo. Samalla tavalla isoäiti vastasi puhelimeen. Pieni, epäluuloinen ääni. Haloo?

 

Kahvikärry kolisee vaunuun. Olutpurkit sihahtavat, kuuman kahvin tuoksu leijuu käytävällä. Kolmioleipien muovit ritisevät, tomaattia, majoneesia. Itkevä lapsi saa pillimehunsa. Lapsena join trippejä, ne olivat pyramidin muotoisia pakkauksia, muistan appelsiinin maun. Cokis oli liian kallista. Ostetaan Trip, äiti sanoi.

 

Havahdun, kun jokin hipaisee paljasta kättäni. Tunnen naisen hajuveden tuoksun hänen kävellessään ohitseni. Tuoksu saa minut ajattelemaan tuhatta ja yhtä yötä, makea, tumma rypäle kutittaa nenääni. Olen elänyt kauemmin kuin tuhat ja yksi yötä, kauemmin kuin luulin eläväni. Nuorena olin varma, että kuolisin aikaisin. En tiedä syytä, olen vain aina ollut varma siitä. Vielä tuhat ja yksi ja yksi ja yksi yötä jäljellä. Tai sitten ei.

 

Herään tuntiessani kuolan valuvan leukaani pitkin. Pyyhin märän pois sormillani, yritän aistia junan vauhdista lähestymmekö jotain asemaa, olemmeko pysähtymässä, kiihdyttääkö kuljettaja. Juna kulkee nopeasti, tasaisesti, matkaa on vielä jäljellä. Kuuntelen vaunun toisesta päästä kuuluvaa selitystä tulevan viikonlopun suunnitelmista. Puhuja on nuori nainen, hänen nasaaliäänensä käy korviini, ajattelen pikkuoravia vaaleanpunaisissa vaatteissa. En ole koskaan pitänyt pikkuoravista. Ne ovat häijyjä Akulle, hännällisiä rottia kiusanteossa.

 

Junan rytmin muutos tuntuu kehossani, vartaloni heittelehtii penkillä. Lähestymme määränpäätä. Matkalaukkujen metallisten kulmat kirskuvat, kun laukkuja vedetään pois hyllyltä. Vaatteet kahisevat, koko vaunu on täynnä levotonta liikettä.

 

En halua avata silmiäni, en lähteä, en olla perillä. Tuhat ja yksi yötä vielä. Tai enemmän.