Kukaan ei pummaa minulta tupakkaa.
Ihmiset eivät töni minua.
Ikään kuin minua ei olisi. Olen näkymätön
niin kuin kuusitoistavuotiaana tajusin olevani.
Saan roskan silmään, pesen meikit pois.
Olen alaston, paljas.
Kukaan ei tuijota minua.
 
Näkymättömänä etsin tarinoideni henkilöitä ihmisten joukosta.
Ikävöivät silmät eivät löydä etsimäänsä.
Linja-auton penkit täyttyvät muovikasseista.
Istun inva-paikalle, nostan kyynärsauvani pystyyn kuin salon ilman voittolippua.
 
Tienpenkalla lupiinit ovat kuolleet.
Ruskeat, pystyyn kuivuneet korret eivät tanssi tuulessa.
Pieninä aurinkoina hehkuvat kukat ovat sammuneet.
 
Kuljettaja jarruttaa pysäkille. Tunnen hänen hajunsa ennen kuin käännän silmäni.
Hän istuutuu viereeni, asettelee kilisevän kassin jalkojensa juurelle.
Mitäs tyttö? Tarjoaa minulle huikan fleece-takin piilosta.
Mitäs teet jussina? Lähdetkö saunaan?
Kieltäydyn huikasta, sanon ei kutsulle. Nauran hänen silmiinsä. Hymy tarttuu.
 
Leinikkiniitty syttyy keltaiseen.
 
 
 
 
 
***
 
Runotorstain 172. haaste on juhannus