yksi

Puhelin soi juuri, kun Marita tuli keittiöstä sipsipussin kanssa. Eero kurotti kättään ja otti kännykän pöydältä. Marita oli jähmettynyt olohuoneen ovelle. Se seisoi siinä, eikä se hymyillyt.

-Onhan se huoltomies? Eero kuuli hennolla äänellä esitetyn kysymyksen vastattuaan puhelimeen.
-On kyllä.
-Antti vai…
-Eero täällä.

Eero oli jo tunnistanut puhujan. Hän vilkaisi Maritaa, mutta tämä oli jo lähtenyt takaisin keittiöön. Hän kuuli Maritan paiskovan kaapin oven kiinni. Sinne menivät sipsit.

-Täällä Virtasen Tyyne vaan. Anteeksi, että minä näin myöhään lauantai-iltana…
-Ei se mitään, Eero sanoi peittäen huokauksensa liioitellut kovaan ääneen. –Mitäs Tyyne-rouvalla on hätänä?
-No, kun ne hiiret taas.
-Valvottavat?
-Niin.

Naisen ääni särkyi, ja hetken kuului vain linjan rätinää. Eero nousi ylös ja käveli puhelin kädessä ikkunan ääreen. Oli alkanut tihuttaa, ja lasi kiilsi himmeästi pienistä pisaroista.

-Jos minä tulisin katsomaan niitä…hiiriä, Eero sanoi lopulta. –Ajan ne pois, niin uni tulee.
-Jos siitä ei ole kovin paljon vaivaa?
-Äkkiähän sinne ajaa.
-No, minä sitten odotan.
-Kymmenisen minuuttia, Eero lupasi. –Nähdään.

Hän sulki puhelimen ja huokaisi. Samassa hän kuuli Maritan kireän äänen takanaan.

-Ja kutsu kävi, vai? Kuka se oli?

Eero tiesi, ettei Marita pitäisi vastauksesta, mutta hänellä ei ollut mitään syytä valehdella. Hän teki vain työtään. Vastasi puhelimeen. Meni, jos oli mentävä.

-Tyynehän siellä.

Marita tuhahti. Eero kääntyi ja katsoi vaimoaan. Sen silmät olivat vihaiset.

-Minä käyn siellä nopeasti.
-Hiiriäkö se taas näkee?
-Näkee mitä näkee. Se on yksinäinen ihminen.
-Ja huoltomiehet hoitavat yksinäiset? Marita sähähti. –Saatanan ystäväpalvelua. Vuorokaudet ympäri.

Maritan ääni alkoi kohota. Se muuttui inhottavan kimeäksi, kun se alkoi huutaa ja Eero katsoi lastenhuoneen ovea. Se oli turvallisesti kiinni, eikä sen takaa kuulunut ääntä. Lapset olivat jo onneksi ehtineet nukahtaa.

-Minä olen päivystävä huoltomies. Minä teen vain työtäni.
-Minä teen vain työtäni! Marita matki. –Tämä on jo neljäs lauantai peräkkäin, kun sinä päivystät! Sinulla piti olla vapaata tämä viikonloppu!

Marita istuutui sohvaan ja tuijotti Eeroa. Tämä kohautti harteitaan.

-Antilla on ne serkkupojan häät tänä viikonloppuna, Eero sanoi. –Totta kai minä vaihdoin vuoroa, kun se pyysi. Sillä oli hyvä syy.
-Hyvä syy! Ja sinulle ei tietenkään ole hyvä syy se, että olisit edes joskus kotona perheesi kanssa!
-En minä niin sanonut.
-Et, mutta ajattelit.

Joskus Eero mietti, tekikö Marita sen tahallaan. Tekikö se tietoisesti lähtemisen helpommaksi? Räksytti ja oli pahantuulinen, niin että oli vain huojentavaa istua autoon ja ajaa pois.

Eero meni eteiseen ja otti takkinsa. Hän olisi halunnut avata lastenhuoneen oven ja katsoa nukkuvia lapsia, mutta ei uskaltanut tehdä sitä. Jos ne olisivat heränneet, Marita olisi tullut vielä vihaisemmaksi.

-Hiiriä, hän kuuli Maritan mutisevan. –Siellä ei ole koskaan ollut hiiriä. Se nainen on sairas. Hullu. Se kuvittelee kaiken.
-Se on vain yksinäinen ja vanha, Eero sanoi, mutta hänen äänensä oli niin hiljainen, ettei Marita voinut kuulla sitä.

Ei ollut mitään kiirettä. Tyynen luona ei ollut hiiriä. Mummo kaipasi vain seuraa. Ei se usein soittanut, ehkä kerran-pari kuukaudessa, joten ei todellakaan ollut suuri vaiva ajaa sinne ja peitellä se vuoteeseen. Se ei koskaan puhunut peloistaan, eikä yksinäisyydestään, aina vain hiiristä, jotka valvottivat sitä, ja niistä puhuessaan se ei yleensä katsonut suoraan silmiin. Se tiesi itsekin, ettei niitä hiiriä ollut olemassa, ja sitä hävetti valheensa.
*****jatkuu*****