359836.jpg

Ymmärsin, että minäkin kuolen.

Se oli aika yllättävä huomio,
teki minut masentuneeksi. Jotenkin se ei
vain tuntunut oikealta.
Olla kuolevainen, hylätä kaikkivoipaisuus.
”Kaikkihan me kuolemme joskus”


Paha, paha.

Että muut vielä tekevät niin
-kuolevat-
kyllähän sellaisen ymmärtää. Eiväthän he voi
muuta, luonnonlaki, elää ja anna kuolla.
Siitä vaan.

Mutta että minäkin?

En minä halua kuolla.
Kuuletko! Onko siellä ketään?
Missään? Hei haloo! Huhuu!

Kukaan ei kuule.
Ketään ei ole.

Taidan jo olla
kuollut.

Tätä tämä siis on. Tätä pelkäsin, en
halunnut ja tässä sitä ollaan.
Yritin ja yritin ja yritin,
Hei, minä todella yritin!
Mitään en tälle voinut, minut voitettiin, minua ei
kuultu, olin mitätön,
ei minusta tarvitse näköjään välittää.
Turhaa ponnistusta.

Jotenkin tämä muistuttaa elämää.

****************
Alma antoi alkulauseen. Runo osallistuu myös Runotorstain 32. haasteeseen Ponnistus.