Askeleemme sopivat hyvin yhteen. Joku hätäisempi, päämäärätietoisempi hermostuisi. Vetäisi tuohon suuntaan, kääntyisi risteyksestä ilman epäilystä, taakseen katsomatta. Haluaisi mennä kahville juuri tuonne. Juuri nyt.
Me maleksimme. Näemme jotain kiinnostavaa, menemme sinne. Huomaamme jotain muuta, askeleemme johdattavat meitä eteenpäin.
 
Onko jano?
Voisihan sitä juoda jotain.
Tupakka ainakin poltetaan.
 
Ruukin alueella kävelee meitä kiireisimpiä ihmisiä. He pysähtyvät sekunnin sadasosaksi, digijärkkärit kilahtavat, matka jatkuu. Ainoastaan mummot kulkevat hitaammin. Istumme heidän seuraansa penkille, katsomme koskea.
 
Seuraan katseellani naisten ranteita. Seuraan korvakorujen heilumista askeleitten tahdissa. Näen sopivan käden, pehmeästi kahisevaa korua, korvissa kypsän banaanin väriset puunapit. Pysäytän naisen, näytän hänelle tekemiäni rannerenkaita, hän kiinnostuu, nostelee paperikassista koruja, sovittelee niitä. Vaikea valita, hän sanoo. Osta molemmat, ne ovat niin halpoja.
Niin nainen tekee. Ranteissaan mustaa, punaista ja hopeaa hän kaivaa setelin lompakostaan. Kiitän häntä, jään puhumaan. Hänen ystävänsä tulee paikalle, haluaa myös katsoa koruja. Teemme kaupat.
He viipyvät vertailemassa ranteitaan, kuulen helmien kilinän lähtiessäni etsimään ystävääni. Hän on kadonnut kasvien sekaan, kyyristelee pensaan keskellä, ottaa kymmenennen kuvan unikosta.
 
Onko jano?
Voisihan sitä juoda jotain.
Tupakka ainakin poltetaan.
 
Kävelemme kellotornitalon ohi. Vastaan tulee nainen, jonka ranteissa kimaltelee kulta. Hänelle en tarjoa korujani.
 
Ei se olisi ostanut, ystäväni sanoo.
Ei. Mentäisiinkö kahville?
 
Ohitamme ensimmäisen kahvilan, jatkamme eteenpäin. Aina tulee uusia kahviloita. Askeleemme löytävät perille.