350026.jpg

Hänen kuolinilmoituksensa tuli tänään. Se oli leikattu irti jostain lehdestä. Helsingin Sanomista tai Aamulehdestä. Paperi oli taiteltu niin moneen kertaan, että se oli vain pieni mytty, kun otin sen pois kuoresta.
Silitin terävät taitokset suoriksi ja näin hänen nimensä. Mustat kirjaimet pienen ristin vieressä.
Hän oli ollut kuolleena jo kuukauden.
Kuolinilmoitus oli lyhyt. Siinä ei ollut runoa tai säettä surusta ja kaipauksesta. Ei muuta kuin hänen nimensä, kuolinpäivänsä ja maininta, ettei hän ollut kuollessaan yksin.
Puoliso.


Niin siinä luki. Vain puoliso, ei mitään muuta. Ei kaipaamaan jäänyt, ei rakastava.
He olivat olleet, silloin kauan sitten, ystäviä ja kumppaneita. Tovereita, mutta eivät rakastavaisia. Koruton ilmoitus kertoi, että he olivat pysyneet ystävinä loppuun asti.

Taitoin lehtileikkeen uudestaan pieneksi. Tiesin, että joku kyläläisistä oli lähettänyt ilmoituksen minulle. Joku, joka oli katsonut aiheelliseksi muistuttaa minua siitä, mitä joskus oli tapahtunut.

Ikään kuin olisin itse voinut unohtaa.

 **

Isäni kuoli ollessani kymmenen ja hänen kuolemansa jälkeen muutimme äidin kanssa enon luo. Minä pelkäsin enoa, äiti myös, mutta meillä ei ollut varaa kieltäytyä hänen tarjouksestaan muuttaa luokseen. Eno oli kylän merkkihenkilöitä. Hän toimi aktiivisesti seurakunnassa, ja hänen mielipidettään arvostettiin. En tiedä, pitikö kukaan hänestä, mutta häneen luotettiin ja häneltä kysyttiin neuvoja niin taloudellisissa, maallisissa kuin hengellisissä asioissa.
Kristillisenä ihmisenä eno otti sisarensa ja tämän lapsen hoiviinsa. Rakkaudesta hän ei sitä tehnyt. Velvollisuus oli rakkautta väkevämpää ja me opimme elämään enon ehdoilla. Nielimme kaikki loukkaukset, kaikki tylyt sanat ja vähättelyt, jotka osoittivat meille paikkamme.
Tiesimme, keitä olimme. Emme mitään.

Oli enon ajatus, että lukisin itseni kansakoulunopettajaksi. Äiti oli siinä vaiheessa kuollut, eikä minulla itselläni ollut minkäänlaista ajatusta tulevasta ammatistani, joten noudatin enon tahtoa. Olin riippuvainen enon taloudellisesta tuesta ja vaikka yritin ehdottaa hänelle, että rahoittaisin opiskelut omalla työllä, eno tyrmäsi ajatukseni. Olin hänen vastuullaan ja hän maksaisi opiskeluni.

Opiskeluvuodet olivat hyvää aikaa. Olin ensimmäistä kertaa pois enon luota. Tajusin, mitä vapaus tarkoitti, mitä tarkoitti se, ettei koko ajan tarvinnut pelätä, varoa sanomisiaan, tekemisiään, ilmeitään. En kuitenkaan käyttänyt vapauttani väärin. En alkanut meikata niin kuin muut kurssini tytöt, en käynyt tansseissa, en tapaillut poikia.
Vapauteni riitti minulle.

Valmistuin hyvin arvosanoin, niin kuin eno oli olettanut minun tekevänkin. Kun eno antoi minulle valmistujaislahjaksi kultaisen kellon, saatoin nähdä hänen silmissään jonkinlaista arvostusta. Katse oli lyhyt, mutta se kertoi minulle, että eno elätti toivoa, etten olisi samanlainen kuin äitini, joka nai pennittömän uneksijan. Että osoittautuisin joksikin muuksi. Enon odotusten arvoiseksi.

Valmistumiseni aikaan kylän vanha opettaja jäi eläkkeelle ja hänen paikkansa lankesi minulle. Ajatukset, että olisin lähtenyt muualle töihin, kuolivat minussa ennen kuin ne olivat syntyneetkään. Jatkoin asumista enon luona ja aloitin työt. Vaikka olin opettaja, vaikka olin aikuinen, eno kohteli minua edelleen samalla tavalla kuin ollessani lapsi. Hän opetti, oikaisi, neuvoi ja kertoi minulle, mitä minun piti ajatella asioista.
Vain koululuokassa sain olla rauhassa ja ymmärsin nauttivani työstäni. Katsoin viittätoista silmäparia, joissa näkyi luottamus minuun ja se näky hämmensi minua. Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin luottanut minuun.