Nainen tappoi itsensä. Kukaan ei ymmärtänyt miksi. Eihän sillä ollut asiat huonosti, sanottiin. Sehän oli tervekin, toisin kuin me, jotka käymme läpi raskaita sytostaattihoitoja, jotka jonotamme leikkauksiin saadaksemme toimivan nivelen. Pakotettuina, eristettyinä, suljettuina omiin huoneisiimme.
Nainenhan pääsi liikkumaan. Oli terve.
 
Sillähän oli perhekin, huomattiin. Se ei ollut yksinäinen niin kuin niin monet, joilla ei ole ketään. Sillä oli mies, lapset ja eikö niille juuri hankittu se kultaisen noutajan pentukin? Sillä oli niin paljon enemmän kuin meillä, joilla ei ole mitään. Ei perhettä, ei ystäviä, vain kuolleita sukulaisia.
Naisellahan oli kaikki.
 
Naisella oli työpaikka, muistettiin. Vakituinen paikka näinä aikoina, kultaakin kalliimpi. Toisin kuin meillä, joita lomautetaan, lakkautetaan, lykätään jonnekin, unohdetaan. Naisella oli elanto, omin käsin ansaittu.
Nainenhan oli etuoikeutettu.
 
Se taisi olla sairaslomalla masennuksen takia, kerrottiin. Kukapa ei näinä aikoina olisi? Ihmiset ovat tottuneet liian hyvään, elämän pitäisi olla jatkuvaa hymyä, eikä takaiskuja saisi tulla. Ihmiset kestävät liian vähän vaikeuksia. Sanovat sitä sitten masennukseksi.
 
Mikä syy naisella oli olla masentunut, ihmeteltiin. Naisellahan oli kaikki niin paljon paremmin kuin monella muulla, meillä muilla.