Hän haki minut aamulla.

-Oletko valmis?

Nyökkäsin, kapusin hänen autoonsa ja läimäytin vääntyneen oven kiinni

-Laita jotain musiikkia, sanoin, en halua kuulla ajatuksiani.

Hän hymyili, käänsi volyymin täysille. Nojauduin taaksepäin penkillä ja suljin silmäni toivoen saavani unenpäästä kiinni.

-Mihin sinä haluat mennä?

En vastannut, hän ei tarvinnut vastausta. Hän alkoi viheltää ja kuulin, että hän hymyili. Aina silloin tällöin vilkaisin utuisen aamun vihreyttä, en nähnyt mitään mielenkiintoista ja torkahdin jälleen.

-Haluatko pysähtyä jonnekin? Onko sinulla nälkä?
-Minä en halua pysähtyä koskaan. Ei ole määränpäätä, murahdin. –Jatka ajamista.

Hän nauroi, alkoi laulaa ja hänen äänensä kuulosti niin kamalalta, että minun oli pakko hymyillä. Virnuiluni sai hänet laulamaan entistä äänekkäämmin, ja lopulta rukoilin häntä lopettamaan.

-Ei sinun äänesi niin hyvältä kuulosta.

Hän ei loukkaantunut sanoistani ja jälleen kerran tajusin, että rakastin häntä enemmän kuin ketään koskaan aikaisemmin. Se ei ollut paljon, mutta se oli jotain.

Tiet seurasivat toisiaan, samanlaisina toinen toisensa jälkeen. Pieniä taloja, puutarhoja, kilometri kilometrin perään. Peltoja, metsiä, lehmiä ja hevosia. Maaseutua. Osasin näkymän ulkoa, minun ei tarvinnut katsoa sitä. Maisema oli aina sama, joka päivä sama, vain väri muuttui sään ja vuodenaikojen mukaan.

Valkeneva aamu ja auringonsäteitten valo tunkivat luomieni läpi ja aukaisin vihdoin silmäni.

-Miten kauan me olemme ajaneet?
-Kaksi tuntia.
-Hyvä.

Avasin ikkunan ja tunsin päivän lämmön unisella ihollani. Tuuli leikki hiuksissani ja nauroin.

-Olemmeko jo riittävän kaukana? hän hymyili.

Vastasin kyllä ja tunsin jäsenieni ja mieleni rentoutuvan. Hän kiihdytti vauhtia, maisema vilisti silmissäni, vihreän, keltaisen ja sinisen sävyt tanssivat sisälläni ja huusin häntä ajamaan nopeammin, nopeammin. Aurinko nousi korkeammalle, ajatukseni jäivät kauas taakse. Ei ollut tunteita, ei sanoja, ei ajatuksia. Oli vain tie ja pyörät, jotka veivät eteenpäin, kauemmas.

Hän ei kysynyt tarpeettomia kysymyksiä, hän tyytyi äänettömyyteeni. Hän ei koskenut minua, mutta kuitenkin saatoin tuntea hänen sydämensä sykkeen leukaani vasten, hänen käsiensä hellyyden lanteillani, hänen lempeän katseensa ylläni.

Iltapäivällä hän pysähtyi syömään. Odotin autossa. Hän tuli takaisin mukanaan sipsejä, suklaata ja vettä, söi vähän ja käynnisti jälleen moottorin näyttäen tyytyväiseltä.

Hän kääntyi päätieltä pienemmälle tielle ja hiljensi auton vauhtia. Tietä reunustavat puut olivat tummia ja aurinko piiloutui vihreän varjon taakse. Varjojen tullessa lähemmäksi ilma muuttui viileämmäksi.

-Minä en halua palata takaisin, sanoin. –Emmekö vain voisi jatkaa ajamista? Koko yön? Loppuun saakka?

Hän ei vastannut mitään ja tiesin, ettei hän aikonutkaan vastata. Syvän vihreitten puiden takana taivas oli muuttunut samettisen siniseksi, lähes mustaksi ja käänsin musiikin täysille, jotta en kuulisi omia ajatuksiani hänen ajaessaan takaisin.

-Huomenaamulla? hän kysyi sammuttaessaan moottorin. –Samaan aikaan niin kuin yleensä?

Hän ei odottanut vastaustani, hän tiesi sen jo. En pystynyt puhumaan. Tunsin itseni turraksi ja kylmäksi, enkä halunnut mitään muuta kuin nukahtaa ennen kuin ajatukseni hyökkäisivät kimppuuni.

 

 

*****

Alkuperäinen täällä