2186312.jpg

 

Hänellä oli tapana, tuntiessaan jotain, irrottaa tunteensa sisältään, tarkastella sitä hetken ajan ennen pakastamista. Pakastamisen hän oli keksinyt silloin, kun oli tajunnut, että tunteet eivät säilyneet tuorekelmussa. Hän halusi säilyttää tunteet. Hän halusi olla varma, että hän muistaisi tunteensa, vielä silloinkin, kun hän ei enää tuntisi mitään. Kelmu oli latistanut tunteet, tehnyt niistä ummehtuneita, tunkkaisia. Kelmun avaaminen ei ollut saanut aikaan minkäänlaista liikahdusta sydämessä. Ei iloa, ei riemua, ei intohimoja.

Tunteet menivät pilalle kelmun puristuksessa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pakastaminen oli parempi keino säilöä tunteet. Hän katsoi tyytyväisenä pakastearkkuaan. Pienet, värikkäät muovilaatikot olivat täynnä tunteita, joita hän oli vuosien aikana pakastanut. Lämpimät tunteet – ilo, rakkaus, hellyys- olivat punakantisissa laatikoissa. Keltaisissa laatikoissa oli intohimoa, kiihkeyttä, himoa. Vihreäkantisissa laatikoissa oli siemeniä kateudesta, inhosta, vihasta, närkästyksestä. Ruskeissa laatikoissa oli pieniä paloja katkeruutta. Mustiin, läpinäkymättömiin laatikoihin hän oli pakastanut ahdistuksen, surun, yksinäisyyden ja masennuksen.

 

Pakastearkku alkoi olla täynnä, laatikoiden kerääminen oli kestänyt jo vuosia. Hän tiesi, että jonain päivänä hänen pitäisi alkaa tyhjentää pakastinta. Ehkä hän avaisi punakantisen laatikon ja kokeilisi miltä ilo tuntuu.