1055229.jpg

Vasta tänään oli Hesarissa maininta, että suomalaisen siirtolaisuuden kuvaaja Hannu Ylitalo on kuollut, kuoli itse asiassa jo syyskuussa.

Muistan, kun nuorena luin "Raukat menköhön merten taa". Kirja kiinnosti minua sen takia, että aika iso sukulaisistani oli juuri noita raukkoja, jotka olivat lähteneet merten taakse, niin Ruotsiin kuin Australiaankin. Tosin me, Suomeen jääneet, emme pitäneet lähtijöitä raukkoina, vaan onnekkaina seikkailijoina, joita odotti Uudessa Maassa rikkaudet ja rakkaudet. Saatoimme lähtijät junalle koko suvun voimin, seisoimme vilkuttamassa laiturilla ja jäimme odottamaan ensimmäistä postikorttia, joka kertoisi meille, että lähtö oli kannattanut.

Ylitalon kirjat kertoivat sitten siirtolaisuudesta muutakin kuin lomalaisten kuulumiset koti-Suomeen tullessa. Ikävistä asioista ei ollut tapana puhua, ei ainakaan lasten kuullen. Päällisin puolin kaikki oli hyvin -oli auto, asunto, työpaikat ja mahdollisuus syödä Maraboun karkkeja kaiken aikaa.

Ylitalon kirjat näyttivät asioista myös toisen puolen. Maahan muuttajalla ei ole helppoa. Ei ollut silloin. Ei ole nykyään.