1240137509_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

He ovat kolmentoista. Yllään samanlaiset puserot, serkuksilla. He ovat ostaneet ne yhdessä Intian basaarista. Molemmilla pois nypityt, kynällä uudestaan piirretyt kulmakarvat, valkoista ja sinistä luomiväriä, huulissa luumunpunaista väriä.

 

He kulkevat isoäidin arkun jäljessä, heitä naurattaa. Heidän äitinsä, sisarukset, kulkevat edellä, he eivät katso tyttöjä. Äidit itkevät. Tytöt purevat huuliaan estääkseen naurun, maistavat suolan maun, eivät halua katsoa isoäidin arkkua. Tytöt tarraavat toisiaan kädestä, nauru kuolee.

 

He muistavat, miten isoäiti hoiti heitä, kun he olivat pieniä. Isoäiti soitti huuliharpulla merimiesvalsseja ja isoäidin peilipöytä oli kaunis, laatikot täynnä aarteita.

 

Isoäiti oli vanha ja siksi isoäiti kuoli. He kaipaavat häntä, mutta eivät itke suruaan. He katsovat äitejään, joiden kasvot ovat kyynelistä märät. Se tuntuu heistä oudolta. Äidithän ovat aikuisia.

 

Vasta myöhemmin he tajuavat, että suru ei katso ikää. Suru on aina läsnä.