Mira makasi peiton alla. Häntä paleli ja hän olisi halunnut huutaa äitiä tuomaan lisää peittoja, mutta siinä tapauksessa äiti olisi saanut luvan tulla huoneeseen ja se olisi tiennyt taas puhetta, puhetta, puhetta. Äiti jaksoi puhua, se jaksoi yrittää, eikä se tajunnut, miten naurettava se oli. Sen posket tutisivat, kun se puhui, sen leuat hölskyivät, kun se aukoi suutaan. Se oli paksu ja tyhmä.

Äiti.
Parempi palella kuin pyytää se tänne.

Mira nosti kännykän silmien eteen. Ei viestejä. Ei sen puoleen, olisi hän kuullut, jos viestejä olisi tullut. Jenna ei kuitenkaan tekstannut hänelle. Ei tietenkään. Nyt oli perjantai-ilta ja kaikki muut olivat jossain. Jossain, mistä ei tullut mieleenkään lähettää tekstaria, sillä oli niin paljon muuta mitä saattoi tehdä. Saattoi vetää pään täyteen, se oli ehdoton pakko, sillä mistä muusta olisi sitten voinut puhua koulussa maanantaiaamuna? Oli juotava niin että taju meni, ja joskus Mira ihmetteli, miten ne kuitenkin pystyivät muistamaan kaiken niin hyvin. Ne muisti jokaisen kundin, jota ne olivat imeneet, jokaisen sylin, jossa ne olivat olleet, jokaisen käden, joka oli kourinut niiden rintoja.

Joka maanantai samat jutut, samat tarinat, samat ihmiset, joille tapahtui. Kaikille tapahtui, ja nyt tapahtui myös Jennalle. Nyt Jenna oli liittynyt siihen samaan porukkaan, porukkaan, joka kertoisi kuinka monennen kaljan jälkeen oli oksentanut, näyttäisi fritsut kaulassa, valittaisi huonoa oloa. Jenna vetäisi paitaa tiukemmaksi, jotta kaikki näkisivät rinnat, joita oli vatkattu viikonloppuna.
Jenna olisi yksi niistä, joille tapahtui. Jenna ei ollut enää niin kuin hän.
Jennalta oli turha odottaa tekstaria tänä iltana, siltä oli turha odottaa enää mitään. Se oli halunnut samanlaiseksi kuin muut ja se oli hylännyt Miran.

Mira kietoi peiton tiukemmin ympärilleen. Hän oli jäässä, kohta hänen olisi pakko huutaa äitiä, joka tulisi ja tuputtaisi ja tyrkyttäisi ja lässyttäisi.

Ottaisit nyt vähän leipää.
Tässä olisi vähän keittoa.
Söisit nyt jotain.
PAKKOHAN SINUN ON JOTAIN SYÖDÄ!

Sen viimeisen äiti huutaisi ja sitten se alkaisi itkeä ja istuutuisi sängyn laidalle ja tulisi liian lähelle ja haisisi tunkkaiselle ja ruualle ja vanhalle ja homeiselle ja se puhuisi ja puhuisi ja puhuisi. Ja se olisi niin tyhmä, ettei se tajuaisi, että juuri sen itsensä takia Miran olisi noustava oksentamaan. Eihän kukaan kestänyt äitiä oksentamatta, se oli paksu ja iljettävä ja se haisi.

***

Mira oli nähnyt sen kirjoituksen ja hän tiesi, kuka sen oli kirjoittanut. Marko. Se oli Marko, sillä Marko oli sanonut häntä läskiksi jo kauan aikaa. Se oli alkanut haukkua läskiksi heti, kun Mira oli siirtynyt yläasteelle, samaan kouluun kuin Marko. Se oli tullut välitunnilla ja sylkäissyt sanat suustaan.

Saatanan läski.
Vitun lehmä.

Sitten se oli kävellyt pois, mutta ei hävitäkseen kokonaan, vaan tullakseen uudestaan, aina vain uudestaan. Se sukelsi esiin jostain, kun Mira käveli koulusta kotiin, yhtäkkiä se oli vaan edessä ja huusi.

VITUN SAATANAN LÄSKI!

Aluksi Mira oli itkenyt. Hän oli juossut kotiin, ja kun äiti oli tullut töistä, hän oli itkenyt ja kertonut kaiken, ja äiti oli ottanut hänet syliin ja sanonut, että hänen ei pitäisi välittää. Pojat olivat poikia ja niistä tuli miehiä ja senhän nyt tiesi, millaisia miehet olivat. Ja sitten äiti oli lisännyt, että kyllä pulleus katoaisi, kun senttejä tulisi lisää.
Siitä Mira oli tiennyt, ettei Marko valehdellut. Äidinkin mielestä hän oli läski. Marko vain sanoi ääneen sen mitä muut eivät uskaltaneet, mutta jonka kaikki näkivät.

Hän oli läski.

Mira tottui Markon haukkuihin. Ja sitten ne loppuivat, sillä Marko lopetti koulun. Se oli jo ysillä, kun Mira tuli yläasteelle. Yhden vuoden se piinasi välitunneilla, mutta siihen tottui, eikä se haitannut, sillä Jenna oli seurana. Jenna ärjäisi Markolle ja tämä häipyi, eivätkä he välittäneet Markosta.

Joskus Marko istui pihalla, kun Mira tuli koulusta. Se ei ollut koulun jälkeen pyrkinyt mihinkään ja sillä oli runsaasti aikaa olla pihalla, mutta kun ei katsonut Markoa, eikä pysähtynyt kuuntelemaan, niin sillä tavalla Markon ohi pääsi. Se ei koskaan itse seurannut mukaan rappukäytävään, ainoastaan sen sanat leijuivat mukana.

Saatanan läski.
Vitun lehmä.