1


   Se oli hyvä ajatus. Niklaksen äiti oli ehdottanut sitä vanhempainyhdistyksen miettiessä tulevan lukukauden projekteja. Koulun kaikki vanhemmat kuuluivat vanhempainyhdistyksen, kouluhan oli pieni, ja olisi tuntunut oudolta, jos joku olisi jättäytynyt yhdistyksen ulkopuolelle. Sellaista ei vain tapahtunut, välittiväthän he kaikki lapsistaan ja halusivat olla osallisena näiden elämässä kaikin tavoin.

   Vanhempainyhdistys piti kokouksiaan, tai illanviettojaan niin kuin he halusivat niitä kutsuttavan, Unnukan vanhempien takkahuoneessa. Unnukan vanhempien talo ei ollut Vaahterakylän suurimpia, mutta silti vanhemmat mahtuivat takkahuoneeseen hyvin. Unnukan äiti oli perehtynyt Feng Shuihin, takkahuone oli sopusointuinen, harmoninen ja tilan tuntu oli juuri kohdallaan.

   Illanvietoissa nautittiin Ullaliinan vanhempien biodynaamisesti viljeltyjen salaatti- ja vihannespenkkien satoa, ruokajuomana oli luomuviiniä, jota Niklaksen isä toi maahan. Reilun kaupan kahvi oli myös Niklaksen isän maahantuomaa, ja juuri kahvin ääressä, vanhempien keskustellessa globalisaatiosta, kauppapakotteista ja öljyn hinnan korotuksen vaikutuksesta kolmansissa maissa, Niklaksen äiti oli ottanut asian puheeksi.

   -En sanoisi, että on huono idea, jos koulu ottaa kummiluokan Malista, itse asiassa se on hyvä ajatus, mutta mitä sanoisitte jos…

   Kaikki kuuntelivat tarkasti. Niklaksen äiti oli tottunut puhuja, hän kiersi ympäri maata pitämässä asiantuntijaluentoja lasten ja nuorten mediakäyttäytymisestä, medialukutaidosta ja median vaikutuksesta kasvavan nuoren minä- ja maailmankuvaan.

   -Kehitysmaiden lasten elinolosuhteet ovat häpeälliset, kaikkihan me tiedämme sen, ja ehdotan, että jokainen perhe, joulukorttien sijaan, lahjoittaa tänä vuonna riittävän summan sopivaksi katsomalleen järjestölle, mutta kummikoulu löytyy tästä kaupungista.

   Vanhemmat katsoivat toisiaan jännittyneinä. Ajatus kummikoulusta, joka sijaitsi samassa kaupungissa, tuntui uudelta ja erilaiselta.

   -Tilastokeskus julkaisi juuri viime vuoden tilastot, Niklaksen äiti sanoi. –Siellä oli eräitä hätkähdyttäviä lukuja. Kaisla osaa kertoa asiasta tarkemmin.

   Kaisla, Oraksen äiti, oli tutkijana yliopistolla, ja hän oli aikanaan, opiskelunsa alkuvaiheessa, ollut kolmen kuukauden työharjoittelussa sosiaalitoimistossa. Hänellä oli siltä ajalta kerrottavanaan paljon tarinoita, ja moni ilta takkahuoneessa oli sujunut rattoisasti Kaislan muistellessa työharjoitteluaan.

   -Sumppisalon lähiön osalta tilastot ovat uskomattomat, Oraksen äiti aloitti. –Lähiössä on eniten työttömyyttä, eniten toimeentulotukea saavia, eniten maahanmuuttajia, vähiten terveyskeskuspalveluja, vähiten ostovoimaa, eniten yksinhuoltajia, eniten lastensuojeluilmoituksia koko kaupungissa.

   -Onko siellä kansainvälinen koulu? Kreetan isä kysyi.

   Kukaan ei tiennyt vastausta, mutta Oraksen äiti kertoi, että ainakaan tilastot eivät kertoneet, että Mba-tutkinnon voisi suorittaa Sumppisalossa.

   -Ravinnossa suosimme lähituotettua, Niklaksen äiti sanoi. –Miksi emme tekisi samoin kehitysyhteistyössä? Miksi emme hankkisi kummikoulua Sumppisalosta? Olen varma, että siellä on tarvetta apuun. Tilastot kertovat, että alueella on enemmän sydän- ja verisuonitauteja kuin muualla kaupungissa, samoin alkoholin aiheuttamia sairauksia on runsaasti. Ylipäänsä kuolleisuus on korkea, keski-ikä alhainen, joten siellä lienee paljon orpoja tai puoliorpoja. Kaikki tuki on siellä varmaan tervetullutta.

   -Missä se Sumppisalo on? Patrikin äiti kysyi. –Minä olen niin huono maantiedossa.

   Muut naurahtivat. Patrikin äiti oli taiteilija, eikä kukaan kuvitellutkaan hänen tietävän mitään maantiedosta. Hän värjäsi kasveilla utuisen värisiä kankaita, joista Ainon äiti ompeli käsin hellyttäviä pehmoleluja, steiner-nuken kaltaisia pehmeitä unikavereita. Nuket olivat korkealaatuisia, kotimaista käsityötä, ja huolimatta korkeasta hinnasta, myivät hyvin. Varsinkin vienti Japaniin oli lähtenyt erinomaisesti käyntiin.

   -Sumppisalo on tuossa moottoritien toisella puolella, Oraksen äiti vastasi. –Sinne menee metro, ja itse asiassa juuri siltä metroasemalta koulu lähti ajelulle viime keväänä.

   Iloinen hymy nousi kasvoille, kaikki muistivat retken hyvin. Lapset olivat olleet innostuneita kuullessaan, että Sakarin isä oli saanut järjestettyä koko koululle metroajelun. Sakarin isä tunsi Liikennelaitoksen johtajan, miehet olivat olleet samalla luokalla aikanaan. Miehet olivat tavanneet sattumalta koulunsa satavuotisjuhlassa, ja kuultuaan ystävänsä olevan Liikennelaitoksen johtajana, Sakarin isä oli ehdottanut metroajelun järjestämistä. Vaahterakylän vanhemmat olivat kyydinneet autoilla lapsensa lähimmälle eli Sumppisalon metroasemalle, jossa muista matkustajista tyhjä oleva metrovaunu odotti lapsia. Kukaan lapsista ei ollut aikaisemmin matkustanut metrolla, ja Liikennelaitoksen johtaja selitti hauskan humoristiseen pakinatyyliin miksi joukkoliikenne ylipäänsä oli olemassa. Jotkut pienemmistä lapsista eivät tosin uskoneet johtajan juttuja. Heistä tuntui käsittämättömältä, että joissakin perheissä ei ollut autoja. Vanhemmat lapset olivat yhteiskuntaopin tunnilla käsitelleet joukkoliikennettä teoriapohjalta, mutta käytännön kokemus heiltä puuttui.

   Metroajelu oli ollut suuri elämys lapsille, ja vaikka metrovaunu ei ollut pysähtynyt asemilla ottaakseen muita matkustajia kyytiin, se ei haitannut lapsia. Itse asiassa pari mukana olevaa vanhempaa olivat ennemminkin olleet huojentuneita siitä, ettei metrovaunu ollut edes pahemmin hiljentänyt vauhtiaan asemien kohdalla. Asemien laitureilla oli ollut junia odottamassa epämääräisen näköistä väkeä, hiljaisia, tummiin pukeutuneita. Heissä oli ollut jotain uhkaavaa.

   -Ai, se paikka, Patrikin äiti sanoi. –Miten muuten, järjestämmekö me tänä vuonna linja-autoajelun lapsille?

   Sakarin isä nyökkäsi. Patrikin äiti hymyili onnellisena. Hän tiesi, että elämykset olivat tärkeitä luovalle mielelle, uusi ja ihmeellinen ruokki innovoivaa mieltä.

   -Kummiluokka Sumppisalosta, Niklaksen äiti sanoi. –Mitä mieltä te olette?

   Vanhempainyhdistys päätti yksimielisesti lähteä ajamaan asiaa. Niklaksen isä kaatoi lisää viiniä. Edithin isä luki illan päätteeksi kirjoittamansa novellin, joka tulisi olemaan hänen tulevassa novellikokoelmassaan. Tarina oli viiltävän tarkka kuvaus suljettujen mielen ovien takana löytyvistä ajatuksista ja muistoista, jotka muovaavat päähenkilön vääjäämätöntä exodusta. Novelli oli vaikuttava, eikä Patrikin äiti voinut olla itkemättä.



*** jatkuu ***