EDIT 22.1. klo 18.00: Rakkauden kesä jatkis löytyy myös omalta sivultaan

350024.jpg

Rakkauteni hämmensi minut. Se pelotti minua. En ollut etsinyt rakkautta, en ollut edes uskonut rakkauden olemassaoloon.

Ja nyt. Olin rakastunut ja vaikka tiesin, että rakkauteni oli väärin, se oli pahaa ja rumaa ja syntistä, mikään ei auttanut. Rakkauden nälkäni oli suurempi kuin mikään järki. Rakkauden nälkäni sai minut palaamaan hänen luokseen joka ilta.

 **

Heinäkuun lopussa vesi oli lämmennyt. Hän kysyi, halusinko hänen opettavan minua uimaan. Nyökkäsin. Meillä ei ollut uimapukuja mukana, en edes omistanut uimapukua ja riisuin vaatteeni pitäen katsettani maassa.

-Älä pelkää, hän sanoi ja kosketti hartiaani.

Hän oli oikeassa. Minulla ei ollut mitään pelättävää. Nostin katseeni ja hymyilin hänelle. Hän tarttui käteeni ja vei minut veteen. Kristallinkirkas vesi oli kirpeän kylmää ja ihoni nousi kananlihalle. Haukoin henkeäni ja hän johdatti minut syvemmälle.

-Me voimme palata takaisin, hän sanoi veden noustessa ylemmäs vartaloani pitkin.

Pudistin päätäni ja jatkoimme matkaa. Hän kiersi kätensä vyötäröni ympärille, piti sormiaan lanteillani ja kun vesi nousi rinnoilleni ja kaulalleni, hän käänsi minut itseään kohti ja suuteli minua. Hän veti minut syliinsä, lämmitti minua kylmässä vedessä ja sanoi:

-Minä rakastan sinua. Tule minun kanssani. Lähde pois täältä.

 **

Helvetti puhkesi seuraavana päivänä. Eno kutsui minut luokseen tultuaan kylältä. Ensimmäisen kerran näin hänen kasvonsa vääntyneen raivon punaan.

-Sinä olet pettänyt minut! Sinä olet tahrannut minun nimeni! Olet saattanut minut häpeään!

Pelko lamaannutti ajatukseni. En osannut sanoa mitään. En uskaltanut sanoa mitään.

-Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle? Omaa verta ja lihaa! Tuollainen…tuollainen luonnonoikku!
-Minä…
-Vaiti! Minä en halua kuulla sanaakaan. Minä olen kuullut aivan tarpeeksi, seikkaperäisesti, miten sinä suutelit sitä Mäkitorpan naista, miten te olitte järvessä ilman vaatteita kuin riettaimmat portot, miten te kähmitte toisianne, miten te…se on synti! Miten sinä saatoit?
-Minä rakastan häntä…

En tiennyt, mistä ääneni kuului, miten uskalsin puhua.

-Rakastat! Tuo tuollainen ei ole rakkautta! Se on syntiä. Himoa! Eivät edes eläimet tee sitä. Sinä olet alhaisempi kuin yksikään Luojan luoma eläin.

Eno istuutui ja veti henkeä.

-Minä kävin siellä. Minä puhuin sille miehelle. Hän ymmärsi minun sanani. He ovat jo lähteneet pois. Se nainen on palannut Helsinkiin, minne huorin tekijät kuuluvatkin. Sinä et tapaa häntä enää koskaan! Minä kitken pahan sinusta.

 **

Eno sai tahtonsa läpi. En yrittänyt tavoittaa rakastani. En kirjoittanut hänelle, en soittanut hänelle. En tiedä, kirjoittiko hän minulle koskaan. Jos kirjoitti, yksikään kirje ei saapunut perille.

Enon arvovalta tukki kyläläisten suut, mutta eivät he unohtaneet ja heidän katseissaan oli aina pilkkaa ja ivaa kulkiessani heidän ohitseen, opettaessani heidän lapsiaan. He olivat muurina lapsiensa edessä, enkä koskaan enää nähnyt luottamusta oppilaitteni silmissä

Minulla ei ollut rohkeutta lähteä. Olin liian kiinni kasvatuksessani, kylässä, enossa.

Olen kaivannut häntä jokaisena päivänä, vaikka siitä kesästä on kohta neljäkymmentä vuotta. Olen itkenyt häntä, surrut häntä ja kironnut pelkuruuttani, joka piti minut paikoillaan, jätti minut tänne.

Kertaakaan en ole katunut rakkauttani. Kyläläisten ja enoni mielestä rakkauteni oli mieletön. Itse en nähnyt siinä muuta mielettömyyttä kuin sen, etten uskaltanut lähteä hänen peräänsä.

Olin pelkuri.


****** loppu ******