Nuorempana sitä luuli olevansa jotenkin erilainen kuin muut. Yksilöllinen. Poikkeava. Epätavallinen.
Nyt sitä on kävelevä klisee, paitsi ettei käveleminen onnistu, kun tein ilmassa spagaatin tiistaina. Ei uskoisi, että tämän ikäinen ihminen pystyy levittämään jalkojaan enää niin paljon.
Pystyy.
Ja tekee kipeää.
 
Mutta niihin kliseisiin eli maan vetovoimaan. Jos aloitetaan päästä. Hiusraja ei ole valahtanut, se kurkottaa kohti kuuta. Kuun vetovoima on heikko, se ei todellakaan tee mitään ihmeitä. Tekee vaan kaljuksi ja hulluksi. Ei mitenkään epätavallista sekään.
 
Silmäluomien raskaus voisi tuoda mieleen kohtalokkaat film noir-naiset, mutta kohtalokkuus kohdistuu vain itseensä, kun ei huomaa liukasta kohtaa jalkakäytävällä.
 
Jos pitää koirista, leukapielien putoaminen on mukavaa. Bulldogmainen leuan kaari saa koirankin näyttämään sympaattiselta, miksi ei siis ihmistä?
 
Se, että tissit valuvat vuosien mukana kohti housun kaulusta, on hankalaa. Työntääkö nahkapussit farkkuihin vai heittäisikö tissit olan yli lähtiessään kauppaan? Ihan turha tulla puhumaan mistään push-upeista, sillä tissien fall down on niin heviä tavaraa, että mikään kuppikoko ei riitä pitämään valuvaa massaa vaaterissa.
 
Mahan survominen farkkuihin muodostuu yllättävän hankalaksi, jos tissit ovat jo siellä, joten heitetään sitten ne tissit kaulan ympärille. Ovathan ne mukavan lämpimät näin pohjoistuulen henkäillessä talvisäässä. Säästyy kaulahuivin virkkaamiselta.
 
Maha siis farkkuihin. Ja nyt näyttää siltä kuin kroppa olisi tehnyt täyskäännöksen. Takapuoli on yllättäen etupuolella. Hmm. Kyllä, pyllyltä se näyttää. Mielenkiintoista, mutta ei hätää, sillä oikea takapuoli on hulahtanut polvitaipeisiin. Oikeastaan aika muodikasta. Housujen haarat polvissa nuoretkin kävelevät ja näyttävät persvakonsa kaikille, jotka haluaisivat nähdä ihan jotain muuta.
Miksen siis minäkin?
Kieltämättä etupuolen pylly vie hieman hohtoa nuorekkuudestani, mutta ihan vähän vaan.
 
Jalan holvi maatuu kohti maata. Aikojen alussa, nuorena ollessa, kengän koko oli kolmekymmentäkahdeksan. Nyt kauniit neljäkymmentäkolme. Hyvä sellaisilla räpylöillä on hiihtää, jos pitää lumesta. Minä en. Enkä pidä jäästäkään, vaikka kolmoissalkowini olikin niin näyttävä, että japanilainen turistiryhmä ikuisti minut kymmeneen kameraan. Videonkin ottivat ja latasivat juutuubiin. Sieltä se löytyy, laittakaa vaan hakusanoiksi ”a funny, elderly lady flying in the air in Helsinki. Good stuff! Very funny”.
 
Ai niin, meinasi unohtaa mainita selkäranka. Sehän myös tekee töitään painaakseen ihmistä kohti maata. Välilevyt lysähtävät ja huomaat, että pituutesi on jäänyt jonnekin matkan varrella. Vartesi on kutistunut kolme senttiä nuoruuden kukoistavista vuosista.
 
Äiti Maa rulettaa, sille ei voi mitään. Alaspäin on ihminen noruva. Alamäki odottaa jokaista meitä. Hyvästi pituus, hyvästi kauniisti kaartuvat ulokkeet. Hyvästi yksilöllisyys ja tervemenoa kollektiiviseen keski-ikään.
 

 

 

***

Pakinaperjantain 211. haaste on alamäki