Olen katsonut itseäni usein. Usein en ole pitänyt näkemästäni. Silloin olen kääntänyt katseeni pois, nähnyt muuta, unohtanut itseni.
 
Unohtaessaan itsensä kadottaa itsensä. Niin se menee. On hukassa niin kuin silloin, kun heräsin vieraassa sängyssä, kauan sitten. En tiedä, missä olen, en tiedä miksi olen. En tunne itseäni. Juon aamukahvin mukista, jossa on halkeama. Inhoan kahvia. Haluan juoda teetä. Huumaavan tuoksuista teetä kuumasta pannusta.
 
Jatkoin katoamista. Luulin, että voisin karistaa itseni kannoiltani. Kööpenhaminalaisessa puistossa survon viinipullon korkkia pullon sisälle hammasharjalla, itken, en saa pulloa auki. Olen varastanut pullon kaupasta, piileskelen pensaassa, jotta kukaan ei tule jakamaan juomaa kanssani. Syön varastamani suklaat, käsien tärinä helpottaa, korkki painuu pullon sisälle.

 

 

 

Pakeneminen väsyttää. Kääntää itselleen jatkuvasti selkänsä uuvuttaa. Toisaalta se on niin helppoa. On niin kivutonta astua rooliin, jonka osaa ja joka ei ole oma itse. Vuorosanojen oppiminen on vaivatonta, sillä ne ovat vain sanoja, ulkoa opittuja lauseita, jotka eivät merkitse mitään. Niissä ei ole tunnetta, ne toimivat ainoastaan kuorena. Suojana ulkomaailmaa vastaan. Suojana itseltä.

 
Ilman suojakuorta palaa. Susanne paloi kirkkaana. Hän oli hauras, hänessä ei ollut mitään epäaitoa, ei vilpillistä. Hän liekehti tuhkaksi. Muistan vieläkin hänen naurunsa, tanssivat askeleensa Tukholman kaduilla.
 
Itsensä inhoaminen synnyttää mustia möykkyjä ihmisen sisälle. Möykyt ovat kuin syöpäkasvaimia, levittävät etäpesäkkeitä joka puolelle. Etäpesäkkeillä on nimet: häpeä, syyllisyys, inho, viha, pelko, epävarmuus. Sairauteen on vain yksi parannuskeino: katsoa itseään, oppia pitämään näkemästään, oppia olemaan armollinen itselleen.
 
Ja jonain päivänä osaa rakastaa itseään. Ehkä.

 

 

 

***

Uuna osti tarinan kuvituksena käytetyt taulut. Tue sinäkin SuviAnniinan näyttelyn pystyttämistä.