– Mä en todellakaan tiedä mitä tekis. Mikko sanoi, ettei se halua mitään muuta.
– Mutta eihän se käy. Se ei vaan…
 
– Käy. Niin mä tiedän. Mutta tavallaanhan se, ettei se käy, sotii meidän periaatteita vastaan. Mehän päätettiin jo ennen kuin lapset syntyi, ettei me pakoteta niitä rooleihin. Ne saa olla mitä ne haluaa.
– No, niinhän me päätettiin, mutta…
 
– Ja kun Aino-Orvokki halusi sen autoradan, me ostettiin sille se.
– Se nyt oli ihan eri asia.
 
– Niinku sinäkin halusit leikkiä niillä kilpa-autoilla.
– Niin säkin.
 
– Nojoo, mutta mitä me tehdään Mikon kanssa? Mikko sanoi, että se on niin surullinen, kun Milla-Marjaanallakin on, eikä sillä ole omaa.
– Ne on kyllä hyviä kavereita, Mikko ja Milla-Marjaana.
 
– Eihän Mikko leiki kenenkään muun kanssa tarhassa.
– Niin, mutta ihan totta, mitä muut lapset sanoo, jos me ostetaan sille se? Kaikki tämänkin pihan lapset?
 
– En mä tiedä. Ehkä ne ei sano mitään. Ehkä niistä sellainen vauvanukke on kiva.
– Pojistakin kiva? Mä en ihan usko tohon. Ja vielä nukenvaunut!
 
– Mikko sanoi, ettei se toivo mitään muuta synttäriksi kuin ne. Vauvan ja vaunut.
– Jos me mentäis vaikka risteilylle? Vietetään siellä Mikon synttäreitä. Se olis niinku sen lahja. Olis pallomeri ja cokis ja jätskii ja ranskiksia.
 
– Miks tää on niin vaikeeta? Lasten kanssa. Mä vihaan kuluttamista ja luonnon saastuttamista ja risteilyt on typeriä, mutta…okei, mennään. Jos se unohtais sen nuken ja vaunut.