1247763706_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

 

Pelkään maata, joka liikkuu jalkojeni alla. Minä pelkään, hän tietää sen, mutta hän ei välitä. Hän vuokraa sen laudoista kyhätyn mökin, ranta on kaukana, sataa koko päivän, istumme sisällä peittojen alla, luemme, rakastelemme, juomme viiniä. Ennen nukkumaan menoa menen ulos, viini pakottaa rakossa, minua nukuttaa. 

Rinne alkaa liikkua, kun astun märälle nurmikolle. Mustanvihreä ruohikko velloo, ja vasta hänen sylissään huutoni lakkaa. Hassu, hän sanoo, nehän ovat sammakoita, ei niitä tarvitse pelätä. 

Hän tietää pelkoni, eikä hän kuitenkaan tee mitään. Laita valot päälle ennen kuin menet vessaan, hän neuvoo minua, kun olemme palanneet kotiin surkeasta mökistä. Sokeritoukat eivät pidä valosta, ne häipyvät viemäriin. Minä en voi, vastaan, minä tiedän kuitenkin, että ne toukat ovat siellä. Lattia lainehtii niitä.

Ei niitä niin paljon ole, hän väittää. Muutama vain. Jos et halua nähdä niitä, älä sytytä valoja.

Hän ei ymmärrä minua. Miten voin kulkea paljain jaloin vessassa, jonka lattia liikkuu askeleitteni alla? Eikö niistä pääse mitenkään eroon, kysyn häneltä. Pitäisi kai puhdistaa lattiakaivo, hän mutisee ennen nukahtamistaan. 

Lattiakaivo on musta, eikä hän puhdista sitä. Hän ei enää rakasta minua. 

*** 

Älä nyt ole höpsö, hän sanoo minulle sillan toisessa päässä. Ei tämä riippusilta katkea, ei putoa. Tämähän on huvipuisto, tämä on lapsille tarkoitettu, turvallinen. Tule yli. 

Tartun lujemmin kiinni köydestä tehtyyn kaiteeseen. Silta keinuu allani, ohitseni juoksee lapsia, kiljuen, kirkuen, hutera silta kieppuu. Älä katso siltaa, katso minua, hän huutaa minulle. Älä katso alas. Nostan katseeni, etsin hänen silmänsä sumun keskeltä. Hän ei hymyile, hänen silmänsä ovat kylmät, kyllästyneet. 

Hän ei enää rakasta minua. Hän haluaa päästä minusta eroon.

Huomenna menemme suolle, hän päättää puolestani. Siellä pärjää ihan hyvin, kunhan pysyttelee pitkospuilla.