Hän ei koskaan nähnyt unta kuolleista. Lapsena hän ei tullut asiaa ajatelleeksi, hänen lapsen maailmansa oli täynnä muita asioita. Pikkusiskon kuoleman jälkeen äiti kertoi hänelle näkevänsä siskon unissaan. Pikkusisko tuli tapaamaan äitiä ja kertoi kaiken olevan hyvin. Äidin ei tarvinnut olla murheissaan.
 
Hänen uniinsa pikkusisko ei tullut. Ei tullut myöskään isä. Isän kuoltua, äiti kertoi näkevänsä isän ja pikkusiskon melkein joka yö. Aina-tätikin sanoi nähneensä isän unissaan, isä oli hänen veljensä ja hän tuli yöllä tervehtimään siskoaan. He olivat unissa lapsia ja leikkivät lasten leikkejä, Aina-täti kertoi hymyillen.
 
Työpaikan kahvitunnilla hän kuunteli ihmisten unia. Lähes jokainen kertoi kyyneleet silmissä kuolleitten rakkaittensa ilmestyneen unissa. Kuuntelijat nyökyttelivät päitään, totta, niin minäkin, miten se onkaan lohdullista.
 
Hänen uniinsa eivät kuolleet tulleet, eikä hän voinut käsittää sitä. Hän olisi halunnut nähdä isän ja pikkusiskon, mutta he eivät tulleet hänen luokseen. Hänestä se oli kohtuutonta. Hän ei ymmärtänyt, miksi häntä rangaistiin. Hänen oli täytynyt tehdä jotain väärin. Ehkä hän ei ollut rakastanut heitä tarpeeksi heidän eläessään.
 
Äiti kuoli, ja joka yö hän meni nukkumaan malttamattomana, odottaen unien täyttämiä yön tunteja. Ennen nukahtamistaan hän pyysi äänettömänä ”tulkaa”. Kukaan ei kuitenkaan saapunut. Ei isä, ei pikkusisko, ei äiti, ei hänen ystävänsä, joka oli edellisvuonna kuollut syöpään. Eivät isovanhemmat. Kukaan ei muistanut häntä.
 
Hän kävi haudoilla, vaihtoi lakastuneet kukat tuoreisiin, siivosi roskat ruohikosta. Hän sytytti kynttilät ja puhui hiljaisia sanoja tummille hautakiville. Kotona hän katsoi valokuvia, pakotti mieleensä muistoja, mutta valokuvat eivät vastanneet hänelle, miksi hänet oli hyljätty. Mustavalkoiset kuvat eivät kertoneet hänelle, mitä hän oli tehnyt väärin. Hän ei saanut vastausta siihen, miksi kukaan ei tullut tervehtimään häntä uniin, ja hän ymmärsi, että hänen pahat tekonsa olivat olleet niin suuret, etteivät edes kuolleet voineet antaa hänelle anteeksi. Hän ei ollut rakastanut riittävästi, hän ei ollut heidän paluunsa arvoinen.
 
Hän halusi kertoa heille, että he olivat väärässä. Hän todellakin oli rakastanut heitä kaikkia, hän ei vain ollut osannut näyttää sitä. Hän puhui heidän kuvilleen, jotka oli asettanut sänkynsä ympärille. Hän pyysi anteeksi, mutta heidän kasvonsa olivat liikkumattomat. Hän sytytti kynttilän jokaisen kuvan eteen nähdäkseen heidät paremmin, kertoi, että jos he eivät tulleet hänen luokseen, hän tulisi tapaamaan heitä. Hänen oli pakko saada heidät ymmärtämään, ettei hän ollut paha, hän oli rakastanut heitä kaikkia.
 
Hän otti rauhoittavat tabletit ja nukahtamislääkkeet, jotka työpaikkalääkäri oli määrännyt hänelle. Yksi kerrallaan hän nielaisi pillerin, huuhteli maun alas punaviinillä katsoen kynttilöiden valossa kameralle hymyileviä kasvoja.