3.


Sitten kaikki oli jälleen romahtanut. Sakari oli kuullut Annikan itkun porraskäytävästä ja hän oli juossut ovelle vastaan. Annika oli rynnännyt hänen syliinsä ja puhunut jostakin mustasta miehestä, joka oli pelästyttänyt hänet metsän reunassa, kun hän oli ollut ulkoiluttamassa Fionaa. Sakari ei koskaan saanut tietää, mitä se mies oli tehnyt. Hän ei edes tiennyt, oliko sellaista miestä edes olemassakaan muualla kuin Annikan mielessä. Annika ei osannut vastata kysymyksiin, Annika ei halunnut kysymyksiä, vaan käpertyi entistä syvemmälle itseensä, itki ja lopulta vaikeni, eikä Sakari kysynyt uudestaan.

Sen illan jälkeen Annika kieltäytyi ulkoiluttamasta Fionaa. Mikään ei saanut häntä menemään metsään tai muuallekaan ulos. Sakari ehdotti, että he menisivät yhdessä ulos, ulkoiluttaisivat yhdessä Fionaa, mutta Annika ei halunnut lähteä. Hän ei voinut hengittää siellä, hän kertoi Sakarille. Siellä ei ollut riittävästi happea. Hänen sydämensä ei kestäisi sitä, se oli repeämäisillään jo muutenkin. Se särkyisi, ihan niin kuin se oli särkynyt koulussa, ja niin Annika alkoi jälleen puhua viimeisistä kuukausista koulussa, oppilaistaan ja muista opettajista. Sakari oli kuullut ne asiat moneen kertaan, mutta hän ei voinut tehdä muuta kuin istua ja kuunnella. Annikan oli puhuttava paha pois, lääkäri oli sanonut niin, ja koska Annika ei halunnut lähteä terapiaan, eikä halunnut lääkkeitä, jonkun oli kuunneltava. Asiat oli käsiteltävä, lääkäri oli todennut, muuten Annika romahtaisi uudestaan.

Siitä, miten kauan ja kuinka usein niitä asioita oli käsiteltävä, lääkäri ei ollut sanonut mitään. Oli vain antanut lääkereseptin ja suositellut terapian aloittamista. Sitten joskus, kun Annika haluaisi ja jaksaisi.

Sakari veti Fionan liikkeelle. Koira saattoi olla peloissaan, mutta se oli vain pieni piski, joka toimi vaistonsa varassa. Sakarilla ei ollut mitään pelättävää. Hän käveli lähemmäs hahmoa, mutta vasta päästyään kiven luo, hän tunnisti istujan. Se oli poika A-talosta, yksi harvoista murrosikäisistä, joita taloyhtiössä oli. Sakari ei muistanut pojan nimeä, tuskin hän oli sitä koskaan kuullutkaan, mutta hän tiesi pojan muuten. Paremmin hän tiesi pojan vanhemmat, joiden juopottelu ja riidat olivat oll naapureiden puheenaiheena jo monen vuoden ajan.

-Vittu, mikä rakki, poika sanoi. –Varsinainen rotta.

Pojan ääni sammalsi, ja Sakari huomasi pojan huojuvan istuessaan. Fionan karvat nousivat pystyyn ja se murahti.

-Vitun narinapiski. Mikä helvetin homo sä oikein olet, ku sulla on tollanen piski?

Poika katsoi Sakaria. Poika oli ruma, suuri ja lihava, eikä pojan kasvoissa ollut mitään hyvää. Sakari veti Fionaa perässään, sillä hän ei halunnut jäädä riitelemään pojan kanssa. Hän oli tosin suurikokoisempi kuin poika, mutta hän ei pitänyt ilmeestä pojan silmissä. Eikä hän pitänyt tyhjästä pullosta, joka oli pojan kädessä. Vain yksi huitaisu kiveen ja pullo muuttuisi tappavaksi aseeksi.

-Saatanan homo, poika sanoi pudottautuen maahan. –Ja saatanan homokoira. Mitä vittua te teitte tuolla metsässä? Panit sä tota piskiä perseeseen?

Sakari puristi Fionan remmiä ja repi koiraa, jonka jalat tuntuivat lukkiutuneen paikoilleen. Hän perääntyi ja varoi katsomasta poikaa.

-Vitun homot, poika sanoi tullen lähemmäksi. –Vittu mikä mesta. Lakupaloja, ryssän huoria ja vitun homoja. Vittu, mä tapan kaikki.

Poika nosti pulloaan. Sakari kumartui ja otti Fionan syliinsä. Hän perääntyi edelleen, sillä hän ei aikonut kääntää selkäänsä pojalle.

-Vitun homo! Pelkäätsä? Saatanan hintti. Ota se piskis ja painu vittuun. Muuten mä tapan sut. Kuuletsä! Mä tapan sut!


***** jatkuu *****