EDIT 4.3. klo 20.15: Jatkokertomus Läski lehmä löytyy omalta sivultaan.
422519.jpg

Miran oli jano ja kun hän kuuli föönin äänen kylpyhuoneesta, hän avasi ovensa varovasti ja hiipi keittiöön. Hän valutti hiljaa vettä hanasta ja täytti lasin piripintaan. Hän joi koko lasillisen ja häntä yökötti. Veri kohisi päässä ja häntä pyörrytti. Lasi kirposi hänen kädestään, eikä hän huomannut, kun se putosi särähtäen lattialle. Hetken kuluttua pyörrytys lakkasi ja keittiö asettui aloilleen. Pihalta kuului ääniä. Mira laahusti ikkunan. Pihajuhla oli käynnissä, eikä kukaan näyttänyt pysyvän paikoillaan. Ihmiset kiemurtelivat, hyppivät, vääntelehtivät ja heiluivat niin, että Miran oli suljettava silmänsä. Hän tunsi oksennuksen maun suussaan.

Äiti oli yrittänyt houkutella häntä mukaan pihajuhliin. Sanonut, että se olisi mukavaa. Oli näyttänyt pakettia ja julistanut voitonriemuisasti:

-Soijanakkeja!

Mira oli tiputtanut repun keittiön lattialle. Kello oli ollut jo puoli viisi, eikä hän ymmärtänyt, miten häneltä oli kestänyt puolitoista tuntia tulla koulusta kotiin. Itse asiassa hän ei muistanut koko matkasta mitään. Hän tunsi vain väsymystä ja nyt äiti heilutti jotain pakettia hänen silmiensä edessä.

-Minä ajattelin, että sinä voisit grillata näitä soijanakkeja, äiti oli selittänyt, tullut melkein päälle ja litistänyt alleen. –Kun ei camping käy. Soijahan on kasvista…

Äiti oli katsonut häntä kysyvästi ja Mira oli jaksanut vain vaivoin nyökätä. Luoja, kuinka häntä väsytti. Hän ei halunnut muuta kuin päästä sänkyyn ja nukkua. Hän ei halunnut puhua soijanakeista.

-No, hyvä että kelpaa, äiti oli sanonut tyytyväisenä. –Sinulle soijaa ja minulle campingia. Siellä on kuulemma jotain salaattia talon puolesta, joten sinullekin varmaan maistuu.
-Missä siellä?

Puhuminen oli sattunut kurkkuun, ääni oli kankea ja nariseva, mutta äiti ei tuntunut huomaavan sitä.

-No, pihajuhlissa. Tänä iltana.
-Mä en tule.

Mira oli nostanut repun varovasti lattialta, alas meno pyörrytti häntä aina, mutta auttoi kun otti pöydän laidasta kiinni. Hän lähti reppunsa kanssa omaan huoneeseensa ja painoi oven kiinni. Hän toivoi, että äiti ymmärtäisi heti, eikä enää tulisi puhumaan hänelle juhlista ja soijanakeista.

Mira havahtui äänettömyyteen. Fööniä ei enää kuulunut. Äiti saattoi tulla keittiöön koska tahansa, eikä Mira halunnut nähdä tätä. Hänen oli päästävä huoneeseensa. Jalat tärisivät inhottavasti, mutta suostuivat tottelemaan ja viemään pois keittiöstä.

***

Mira tiesi nukahtaneensa, koska koputus ovelle sai hänet hätkähtämään. Hän makasi liikkumatta. Vilu kalisutti hampaita, eikä hänellä ollut voimia pysäyttää niitä ja niiden aikaansaama ääni tunkeutui syvälle pään sisälle räjäyttäen kaiken epärytmiseksi meluksi.

-Mira?

Mira kuuli oven avautuvan ja äidin äänen, mutta jos hän makaisi aivan hiljaa ja liikkumatta, äiti lähtisi pois, antaisi hänen olla rauhassa, häviäisi, katoaisi, lakkaisi olemasta. Lähtisi niin kuin Jenna, jättäisi hänet.

-Mira, näitkö sinä pahaa unta?

Äidin ääni kuului lähempää. Oli helppo pitää silmiä kiinni. Olisi ollut vaikeampaa avata ne ja katsoa jonnekin. Sellaista voimaa hänellä ei ollut.

Mira tunsi äidin painon vuoteella.

-Sinä huusit jotain, äiti sanoi. –Oliko se pahaa unta?

Äidin käsi kosketti Miran hiuksia, liukui siitä alas poskelle. Käsi pysähtyi.

-Paleletko sinä? äiti kysyi. –Sinä olet ihan jääkylmä.

Äiti työnsi kätensä peiton alle, eikä Mira jaksanut työntää tunkeilevaa kättä pois. Äiti taputti hänen käsivarsiaan, levottomat kädet seikkailivat jaloilla, mahalla, joka puolella. Nostetun peiton reunan alta tulvi hyytävää kylmyyttä ja Mira värisi.

-Sinullahan on vaatetta vaikka kuinka paljon ja  kuitenkin olet ihan kylmä.

Mene pois ja anna minun nukkua, Mira pyysi mielessään. Minä haluan nukkua.

Äiti ei kuullut hänen sanattomia rukouksiaan, vaan veti peiton pois. Jäätävä viima sai Miran haukkomaan henkeä. Häneen koski. Eikö äiti nähnyt miten paljon häneen koski?

-Voi, Mira…

Äidin ääni oli vaimea ja äidin kädet kuorivat vaatteita, etsivät, paljastivat, löysivät. Mira tunsi äidin hengityksen kuumana paljaalla ihollaan, se lämmitti, mutta vain hetken ja taas hän tunsi hukkuvansa jäiseen avantoon. Hän ei saanut henkeä, vettä oli liian paljon, hänen kasvonsa olivat märät.

-Mira, älä itke, kyllä tämä tästä.

Äiti pudotti vaatteet paikoilleen, kääri peiton ylle ja pyyhki veden Miran kasvoilta. Äidin kädet vapisivat, mutta ne olivat lämpimät. Ne lepäsivät Miran poskilla ja hengitys alkoi taas kulkea, ikään kuin äiti olisi nostanut Miran pinnalle.

-Minä en arvannut, en tiennyt, että niin pahasti, äiti mumisi Miran hiuksiin. –Mitä me teemme? Voi, Mira, mitä minä teen?

Mira avasi silmänsä. Äiti makasi suurena ja pehmeänä hänen yllään, lämpimänä ja elävänä. Hetken ajan hän oli luullut, että äiti lähtisi todellakin pois, menisi ja jättäisi.

-Mitä minä teen, Mira?
-Älä puhu, äiti. Nukutaan.

Äiti nosti peiton reunaa ja tuli Miran viereen. Hän otti Miran kainaloon, levitti kätensä Miran ympärille ja oli kerrankin aivan hiljaa, niin hiljaa, ettei edes hengitystä kuullut. Hengityksen vain tunsi iholla, se lämmitti ja tuntui hyvältä.


**** loppu ****