33059.jpg


Riitta näki Tiinan seisovan kassajonossa edellään. Hetken hän ajatteli vaihtavansa kassaa tai hakevansa vielä jotain turhaa hyllyiltä, mutta jäi kuitenkin paikalleen. Hän näki Tiinan maksavan ja sullovan tavaroita vauhdilla muovikasseihin.

-Riitta! Riittaaa! Moi!

Tiinalla ei ollut enää kiirettä, hänen kätensä hidastuivat ja hän jäi odottamaan Riittaa, joka latoi ostoksia kassahihnalle.

-Mitä kuuluu? Siitä onkin aikaa, kun me ollaan nähty viimeksi! Sua ei oo näkynyt ees jumpassa!
-On ollut vähän kaikenlaista.

Riitta ojensi bonuskorttinsa kassalle. Tiina tuli koko ajan lähemmäksi, ja vasta nyt Riitta huomasi, että Tiinan poika oli äitinsä selän takana.

-No hei, mitä sulle kuuluu? Mä en huomannutkaan sua.
-Sille mitään sen kummempaa kuulu. Laiska ku mikä, hyvä että jaksoi lähteä kauppaan mun kanssa.

Poika otti Tiinan ojentamat kauppakassit, roikutti niitä laihoissa käsissään, eikä katsonut Riittaa.

-Millä  luokalla sä oot jo?
-Ysillä se on. Ja siihen se jää tota menoa. Turha luulla, että sellaisella todistuksella pääsee lukioon. Isäänsä tullut.

Riitta sai omat ostoksensa pakattua. Hän olisi halunnut lähteä, mutta jalat tuntuivat liian raskailta. Hän katsoi poikaa ja muisti samassa, miten poika oli pienenä aina nauranut, kun sitä oli kutittanut mahasta.

-No, eihän se lukio ole ainoa vaihtoehto, voihan sitä pyrkiä vaikka amikseen tai jotain muuta, Riitta sanoi ja yritti hymyillä. –Mun täytyy nyt mennä.

-Ei siitä ole edes amikseen. Ei mihinkään. Tuutsä illalla jumppaan?

Pojan kasvot olivat punaiset, silmät melkein kiinni. Riitta pudisti päätään.

-En mä taida. On…muuta.