1251033495_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

Hei Saara. Blogihiljaisuutesi on nyt kestänyt jo puoli vuotta. Ihanko tosissasi olet lopettanut blogin kirjoittamisen?

Siltähän tuo nyt näyttää. Pikkuruinen, liki läpinäkyvä hämähäkki kipuaa juuri läppärin näyttöni edessä seittiä pitkin ylös ja alas. Tässä kävi tämän koneen kanssa vähän niin kuin meikäläisen vanhalle Ladalle, kun katsastuksessa löysivät jarrupaloista hämähäkinseittejä. Se nyt ei todista vielä mitään muuta kuin että tuli ajeltua ikkunat huurussa summassa mihin sattuu ja jarruteltua liian vähän tai liian myöhään liian tehottoman koneen vedellessä viimeisiään. Sitten jouduin luopumaan koko autosta.

Miten kaikki aikanaan alkoi eli miksi aloit kirjoittaa blogia?

Foorumeilla oli kai liian vähän tilaa näin isolle egolle, eikä kukaan oikein ottanut enää mitään tosissaan. Olen vakavamielinen ihminen ja halusin sanoa jotakin. En kyllä ymmärrä miksi.

Opin tuntemaan sinut blogissasi suorasanaisena, huumorintajuisena ja lievähkön äkkijyrkkänä kirjoittajana. Miten itse luonnehtisit itseäsi?

Virtuaalissa suorasanainen ja äkkijyrkkä pelle. Todellisessa elämässä huumorini on joutunut liian usein koetukselle pysyäkseen yhtä voimallisena. Toki pyrin siihen koko ajan. Pidän nauramisesta. Mutta tiukat sanat tulevat kyllä lopulta suoraan myös päin naamaa, jos asiat menevät liian pitkälle. Uskoisin tosin olevani vähemmän äkkijyrkkä ja hieman kärsivällisempi, kuin mitä voisi luulla. Jotkut voisivat jopa ihmetellä.

Bloggasit neljä vuotta. Mitä hyvää bloggaaminen toi elämääsi? Mikä oli antoisinta, mitä kaipaat siltä ajalta?

Se kuhina oli kyllä aika hauskaa silloin kun kaikki vielä "tunsivat" toisensa. Nythän blogit ovat enää toisistaan irrallisia nettisivuja. Mutta minulle bloggaaminen toi mukanaan todellisia ystäviä. Niitä takavuosien hauskoja keskusteluja ikävöin, mutta en niitä rasittavia kinasteluja. Välillä nousee vieläkin möykky jonnekin rintakehän alueelle, kun vain ajattelenkin. Toisaalta kaipaan myös sitä tunnetta, kun on omasta mielestään kirjoittanut jotakin näppärää ja joku yllättäen ymmärtää. Mutta toisaalta ei ole kivaa olla väärinymmärrettykään. Aikamoista vuoristorataahan se oli joo. Enskaa ikävöin kovasti.

Bloggaamisessakin on ikäviä piirteitä – mikä sinua pänni blogin pitämisessä? Oliko se kirjoittaminen, aiheiden keksiminen, tylsät kommentoijat tai jotain muuta? Mitä et todellakaan jäänyt kaipaamaan, kun lopetit bloggaamisen?

Haluan tehdä kaiken aina täysillä, mitä sitten teenkin. Se on joko on tai off. Blogeja on ihan riittävästi luettavaksi kaikelle kansalle, ilman että joku diiva heittelee silloin tällöin eetteriin räkäisen nenäliinansa uskollisten lukijoidensa nyrpisteltäväksi. Eli ärsytti ne juostenkustut ja väkisin väännetyt jutut, jotka olivat pelkkää tekohengitystä terminaalitilassa olevalle blogille. En siis kaipaa sitä vääntöä yhtään. Kommentoijat ovat tylsiä vain silloin, kun eivät kommentoi, eivätkä aina silloinkaan.

Mitä ihmettä olet tehnyt tänä aikana, kun et ole kirjoittanut blogia? Käsittääkseni kirjoittaminen on sinulle yhtä luonnollista ja tarpeellista kuin hengittäminen, oletko siis siirtynyt muunlaiseen kirjoittamiseen? Oletko koukussa Facebookiin, Twitteriiin tai muihin vastaaviin? Mihin puoli vuotta on mennyt?

Niin. Voisi luulla, että blogin lopettamisen jälkeen minulle olisi jäänyt työpäivän jälkeen kosolti turhauttavia ja tyhjiä tunteja, kun ei ole pihassa sitä uima-allastakaan, eikä allaspoikaa, saati niitä kultareunaisia kahvikupposia, joista siemailisin kerman väriseen jakkupukuun sonnustautuneena hieman kaffetta kuivan suun kostukkeeksi katsellessani patiolta paidattoman miehen työskentelyä uima-altaan reunalla. Mutta ei. Näin onnellisesti ei ole päässyt käymään. Aika on täyttynyt huomaamatta ihan arkisilla asioilla ja hivenen sosiaalisemmilla ympyröillä. Olen hakeutunut jälleen myös opiskelemaan. Ehkä olen sitä paitsi vanhemmiten hidastunut hieman eli esimerkiksi ruuanlaittoon menee nyt enemmän aikaa kuin ennen se viisi minuuttia siihen broilerifileiden karrelle paistamiseen.

Pitkään aikaan en ajatellut kirjoittamista ollenkaan. Nyt kirjoitan ajatuksissani koko ajan, jopa häiriöksi asti, mutta näppikselle asti pääseminen vaatii vielä aikaa. En haluaisi vielä sitoutua edes omaehtoisiin kirjoitushommiin. Kärsin varmaan jostain kammosta. En tyhjän paperin kammosta, vaan päinvastoin, tyhjänpäiväisyyksillä täytetyn paperin kammosta.

Facebookissa seuraan lähinnä työkavereitten juttuja ja vaihdan silloin tällöin chatissa pari sanaakin heidän kanssaan. Itse en edes tilapäivityksiin saa kirjoitetuksi mitään mikä kiinnostaisi ketään. Hädin tuskin kerran kuussa näyttäydyn siis sielläkään. Olen kyllä tehnyt testejä paljon: Sisäinen kirjailijani on kuulemma Aleksis Kivi, mikä ei lupaile kovin valoisaa tulevaisuutta, koska myös hulluuteni taso on luokkaa "lähes sekaisin". Muistutan myös Matami Mimmiä, koirarodultani olen bordercollie, henkinen ikäni on 60 vuotta ja salainen paheeni on viinan juonti. Lisäksi olen muiden mielestä "pervo". Näin ne asiat selkiintyvät vähitellen.

Aikanaan Blogisanomat toimi Blogistanian virallisena juoru- ja ajankohtaisblogina, joka kertoi, kuka puhuu missä ja mistä. Blogisanomien lopettaessa päivitykset, selvisi, että sinä ja Kirsti olitte olleet julkaisun toimittajina. Luuletko, että nykyään Blogisanomien kaltaiselle julkaisulle olisi käyttöä?

Ai että, minä kyllä tykkäsin Blogisanomista. En silti usko, että tarvetta enää on. Blogeja on Blogilistan mukaan liki 26 000, eikä monikaan enää kaipaa sellaista yhteisöllisyyttä, jota sillä lärpäkkeellä oli osin myös tarkoitus luoda. Varmaan on ihan riittävää, että paperilehdissä blogeja välillä mainostetaan.

Nyt, kun olet ollut bloggaamisesta kuivilla puolen vuoden ajan, onko käsityksesi bloggaamisesta muuttunut verrattuna oman bloggaamisesi alkuaikoihin? Onko bloggaaminen terveydelle vaarallista?

On se. Hartiat ainakin jumittuvat. Nyt en ihan heppoisesti uskaltaisi bloggaamista aloittaa. Pitäisi olla takataskussa vähintään puolen vuoden kirjoitukset valmiina, ikään kuin takeena blogin jatkumisesta. Enkä voi kovin avoimin sydämin lukea muidenkaan blogeja. Suosikkilista lyhenee koko ajan. Enää ei myöskään tunnu siltä, että jään jostain paitsi, jos en lue joitakin määrättyjä blogeja joka päivä.

Blogeja on nyt niin paljon, että myös lukijakunta on pirstaloitunut. Eivät kaikki voi lukea kaikkien blogeja. Bloggareilla pitäisikin ehkä olla vieläkin enemmän kohderyhmäajattelua. Sitä kautta syntyisi kenties jonkinlaista tiivistymistä, joka vilkastuttaisi lukijoitakin. Jos sitä vilkastusta nyt ylipäätään enää tarvitaan. Lukee ketä huvittaa. Dah. Muotibloggarithan ovat tässä suhteessa just omalla paikallaan.

Alkuaikoinahan kohistiin kovasti myös siitä narsismista, joka kalvaa salaa jokaista bloggaria ja nakertaa blogi blogilta suomalaisten nöyrää ja paatoksellista hyveellisyyttä, josta me olemmekin niin erityisen hyvin tunnettuja. No, suomalainen vaatimattomuus koki kuitenkin kirjailijaeliitin mielipiteen mukaan romahduksen juuri sen vuoksi, kun tavisnarsisti nousi julkkisnarsistien rinnalle liput liehuen ja herranjumala, kirjoitti intternetissä häpeämättömän julkisesti. Jotkut ihmiset tosiaan kokivat, että vain heillä on yksinoikeus olla narsisteja, ikään kuin kustantamon antamalla mandaatilla. Onhan siinä jokin logiikka varmasti olemassa. Saavutetuista eduista ei kukaan haluaisi luopua. Niin kuin Kirsti vastikään blogissaan kirjoitti, että ennen vanhaan kirjailijat olivat näkijöitä ja edelläkävijöitä. Se on totta. Nykyään ne roikkuvat hyvin hoidetuilla kynsillään markkinointiassistenttiensa kanssa junan perässä kovaäänisesti kirkuen. Narsismi sinällään on jokaisen ihmisen ominaisuus. Ilman sitä olisimme kuolleet sukupuuttoon aikoja sitten. Ei se minultakaan mihinkään ole hävinnyt, vaikken enää pidä blogiakaan. Tuskin Seppälän Juhaltakaan.

Sitten kaksivalintatehtävä: kumman kaa – ja valitaan tähän kaksi pitkän linjan bloggaajaa, joiden huumorintaju toivon mukaan kestää. Sedis tai Kemppinen?

Olisin varmaan sen kumman kaa. Viikset eivät oikein sytytä. Molemmat ovat kyllä hyvällä tavalla ihan friikkejä.

Kiitos haastattelusta. Sainko yhtään sytytettyä sinut palaamaan takaisin Blogistaniaan?

Ei taida olla vielä tarpeen palailla. Mutta kiitos, kiitos. Oli ihanaa olla haastateltavana!