56727.jpg

Äiti ei ollut kovin innokas ottamaan lapsia hoitoon illaksi ja yöksi, mutta kun minä sanoin, että tämä oli ensimmäinen kerta kolmeen vuoteen, ensimmäinen kerta ylipäänsä, jolloin minä pyysin sellaista, hän ei kehdannut kieltäytyä. Kysyi vain, mitä Jarkko ja minä tekisimme ja miksi meidän piti mennä ulos syömään, että eikö nyt syntymäpäiviä voinut viettää kotonakin.
Ei voi, minä täytän kolmekymmentä vain kerran elämässä ja se on nyt perjantaina ja me menemme ulos syömään. Ihan kahdestaan. Ilman lapsia.

Äiti haki lapset ja minä menin kylpyyn. Muutama pisara appelsiiniöljyä kylpyveteen, kasvoille savinaamio, hiuksiin öljyhoitoa. Yritin rentoutua, mutta olin koko ajan kuulevinani lasten äänet suljetun oven takaa. Olin tottumaton olemaan yksin.

Persikalle tuoksuva vartaloemulsio jätti ihon nihkeäksi ja minulla oli vaikeuksia pukea ylleni niitä vatsan litistäviä alushousuja, jotka olin ostanut juuri tätä iltaa varten. Lopulta, kiskomisen ja kiroilun jälkeen, housut solahtivat paikoilleen ja päätin olla juomatta liikaa sinä iltana. Vessassa käyntiä kannatti vältellä.

Sukkahousut olivat yhtä hankalat pukea. Ensimmäiset menivät rikki, mutta toiset sain pujoteltua ylleni ehjinä. Rintaliivit olivat uudet. Imetysliivit olin heittänyt inhoten pois edellisviikolla ja ostanut kahdet tavalliset, normaalit, ei äitiys-rintaliivit, ihanan kirsikan värisiä. Kuppikokoni ei ollut enää dee niin kuin imettämisen aikana ja muistin Jarkon ihastuneen kysymyksen esikoisen synnyttyä. ”Jäävätkö ne tuollaisiksi?”
Eivät.

Mustan stretch-mekon kanssa sain taistella. Ennen lapsia se oli mahtunut vaivattomasti ylleni, mutta nyt, vaikka kiskoin ja vedin sitä alaspäin, se näytti kutistuneen topiksi. Revin sitä enemmän alaspäin ja siitä tuli napapaita. Suoristin selkäni, vedin peppua ja mahaa sisäänpäin ja kangas laskeutui pyllyn yli. Tulos oli ehkä vähän liian mini, mutta toisaalta, minun ei tarvinnut hävetä sääriäni. Ne olivat edelleen hyvän näköiset.

Heilutin fööniä ja meikkasin itseni. Kello oli jo melkein viisi. Katsoin itseäni eteisen isosta peilistä ja mietin, oliko mekko sittenkin liian lyhyt. Ei, ihan hyvä se oli. Itse asiassa, olin oikeastaan aika hyvännäköinen, ottaen huomioon, että olin kahden lapsen äiti.

Jarkko tuli kotiin töistä ja hän vihelsi nähdessään minut. Pyörähdin ympäri ja hän kysyi, halusinko lahjani ennen illallista vai sen jälkeen. Ennen tietenkin, nauroin, muuten jännittää liiaksi, enkä saa syötyä murustakaan. Hän kaivoi takkinsa taskusta kirjekuoren ja ojensi sen minulle hymyillen. Hyvää syntymäpäivää, rakas, hän sanoi, kerrankin minä muistin, mitä sinä olet toivonut. Jotain ihanaa hemmottelua, eikä kattilasarjaa tai pippuri- ja suolamyllyä! Nauroimme muistaessamme Jarkon edellisvuosien lahjat. Juuri niiden lahjojen takia olin jo hyvissä ajoin vihjannut Jarkolle ilahtuvani eniten esimerkiksi lahjakortista kosmetologille tai hierojalle tai jalkahoitoon tai aromaterapiaan tai reiki-hoitoon. Halusin jotain sellaista, joka saisi minut tuntemaan itseni energiseksi ja nuoreksi jälleen, sellaiseksi, joka olin ollut ennen lapsia.

Avasin kirjekuoren ja katsoin laivalippua ja lipun välissä olevaa kirjavanväristä esitettä. Luin esitettä, mutta en ymmärtänyt lukemaani.

No, mitä pidät, Jarkko kysyi kietoen samalla kätensä ympärilleni. Sen pitäisi olla hyvä paikka. Tallinnan paras klinikka. Pomon vaimo on käynyt siellä jo monta kertaa ja pomo sanoi, että joka rasvaimu nuorentaa Aulikkia ainakin viisi vuotta.